Rakkauden maa

Joskus pääsee käymään niin, että kaikkein väkevimmät lukukokemukset ilmestyvät tyystin odottamattomista suunnista. Erityisesti suomeksi julkaistun lyriikan saralla kunnolla yllättämään pääsevät julkaisut kun tuppaavat olemaan verrattain harvinaisia. Laadukasta, omaäänistä ja hyvin kirjoitettua runoutta ilmestyy Suomessa onneksi yhäti runsaasti ja laajalla skaalalla, mutta kirjallisuuskenttää tunteva runonlukija osaa yhtä kaikki monesti vähintäänkin aavistaa, minkä sorttista tekstiä sieltä tuleman pitää hiljentyessään vastajulkaistun kulttuurituotteen äärelle.

Ennen kaikkea kirja on aivan poikkeuksellisen ilmaisuvoimainen runovalikoima.

Nenetsirunoilija Juri Vellan (1948–2013) teksteistä koottu kirja Rakkauden maa onnistui yhtä kaikki yllättämään ainakin allekirjoittaneen. Julkaisuakti on jo sellaisenaan, uralilaista tai ”suomensukuista”, suomeksi käännettyä kirjallisuutta edustaessaan, merkittävä kulttuuriteko kemiläiseltä Atrain Kustannukselta.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin aivan poikkeuksellisen ilmaisuvoimainen runovalikoima. Tuhti tekstipaketti hahmottuu kaikessa inhimillisessä ja ekologisessa viisaudessaan suorastaan häkellyttävän moniäänisenä, -sävyisenä ja -kielisenä kokonaisuutena.

Päällisin puolin asiat voisivat yhtä kaikki olla ruusuisemminkin. Vellan tekstivalikoiman materiaalinen kokoonpano kun hahmottuu ainakin ensi alkuun auttamattoman sekavana. Vaikka julkaisun eri osioihin on liitetty kiitettävästi erilaisia, eri tarkkuudella ilmoitettuja päiväystietoja, jäävät tekstien väliset keskinäiset suhteet ja kytkökset valtaosin hämärän peittoon, tai vähintäänkin valistuneesta arvailusta riippuvaisiksi.

Sekavuuden vaikutelma kumpuaa pitkälti kirjan teosautonomisen statuksen määrittelyn hankaluudesta. Julkaisun takakannessa kokonaisuutta kutsutaan ”teokseksi” ja johdantotekstissä taas ”kokoelmaksi”. Nämä ovat molemmat sanoja, jotka tapaavat runouden yhteydessä viitata jonkin sortin yhtenäiseen alkuperäisteokseen. Rakkauden maa tuntuisi kuitenkin sisältävän lukuisissa eri yhteyksissä ilmestyneitä tai ilmestymättä jääneitä tekstejä.

Kirjan johdannossa julkaisun todetaan rakentuvan Vellan viimeisiksi jääneiden tekstien varaan. Tulkitsin itse lopulta tilannetta niin, että osa valikoiman runoista, dialogeista ja proosakatkelmista on ilmeisesti julkaistu jossain yhteydessä aiemmin, osaa ilmeisesti ei. Ensimmäistä kertaa suomeksi julkaistavan runoilijan käännöslaitokselta olisikin odottanut edes viitteellistä bibliografista luettelointia jonkinlaisen kokonaiskuvan hahmottamisen tueksi.

Ilmaisun ainukertaisuus

Jos ja kun lukija pääsee yli julkaisun jäsennykseen liittyvästä hajanaisuuden vaikutelmasta, alkaa pinnan alta paljastua valtavan rikas ja moni-ilmeinen tekstitodellisuus. Vellan ilmaisussa säe- ja proosamuotoinen sanonta sekä lukuisat erilaiset ilmaisulliset asennot nivoutuvat saumattomasti yhteen.

Valikoimaan on päätynyt niin pitkiä, rönsyileviä runodialogeja, katkelmia Vellan omaelämäkerrasta kuin ”keskusteluiksi” nimettyjä moniäänisiä proosajaksojakin. Tekstien aiheet vaihtelevat tunteiden harkitusta ilmaisusta ja poronhoitajan elämäntavan arkisista askareista poliittisiin, kulttuurisiin ja ekologisiin teemoihin.

Tekstikokonaisuus ilmaisee kiistatta jotakin olennaista ja ainutkertaista siitä todellisuudesta, jossa se on syntynyt.

Yhdessä nämä erilaiset tekstityypit, aiheet ja ilmaisutavat muodostavat hämmästyttävän elinvoimaisen kokonaisuuden. Ilmaisun eriaineksisuus ei missään vaiheessa nuupahda hajanaisen sillisalaatin reviirille, vaan kantaa mainiosti halki laajan tekstivalikoiman.

Eva Toulouze ja Stephan Dudeck ovat kirjoittaneet julkaisuun Vellan elämänpiiriä ilahduttavan laajasti esittelevän ja yksityiskohtaista perehtymistä nenetsikulttuuriin henkivän asiantuntevan esipuheen. Kirjoittajia ei julkaisussa sen kummemmin esitellä, mitä nyt tutkijoiksi takakannessa tituleerataan. Suurpiirteisen googlailun tuloksena selvisi, että Toulouze on taustaltaan etnologi ja fennougristi, Dudeck taas Lapin yliopistoon affilioitunut antropologi.

Niin onnistunut ja maininnan arvoinen kuin teoksen johdanto onkin, ei sen väitteisiin Vellan runouden ja tekstin ulkopuolisen maailman välisestä suhteesta voi suhtautua täysin varauksetta. Toulouze ja Dudeck näet palauttavat Vellan runoilmaisun jakojäännöksettömästi Vellan henkilökohtaisen elämän raameihin: ”Juri Vellan lukija lukee Jurin elämää.”

Etnologisesta ja/tai antropologisesta näkökulmasta käsin tällainen argumentti voi kenties olla aivan perusteltu. Koska kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti kaunokirjallisuuden reviirille paikantuva julkaisu, ei väitettä voi ohittaa olankohautuksella. Runo kun on siitä pirullinen tekstilaji, että se tahtoo toimia aivan toisenlaisten mekanismien varassa kuin esimerkiksi selkeästi omaelämäkerralliseksi proosailmaisuksi kirjoitettu asiateksti, jota sitäkin toki Vellan tekstivalikoimasta löytyy.

Julkaisun runot ja niistä muodostuva tekstikokonaisuus ilmaisevat kiistatta jotakin olennaista ja ainutkertaista siitä todellisuudesta, jossa ne ovat syntyneet. Olisi kuitenkin niin näiden tekstien kuin niiden lukijoiden ja erityisesti kirjoittajan aliarvioimista väittää, että tämä ilmaisu tyhjenee ajatukseen tekstin ulkopuolisen elämän esittämisestä.

Jokainen Rakkauden maan runo on itsessään ennemminkin ainutkertainen kaunokirjallinen tapahtuma, ilmaiseva ja omien singulaaristen sääntöjensä varassa toimiva olio, kuin yksinomaan ja ensisijaisesti tekstin ulkopuolista todellisuutta esittävä dokumentti.

Rakkauden maan julkaisu on mahdollista hahmottaa jo itsessään kulttuuripoliittisesti painokkaana ja merkityksellisenä tekona.

Ilmaisun ytimessä on elämän arkirealistisen esittämisen sijaan ennemminkin rujonkaunis, monimuotoinen ja ainutkertainen todellisuuden ilmaiseminen; sosiaalisten, taloudellisten, poliittisten, ekologisten ja taiteellisten rajapintojen raamittama moniääninen tekstuaalinen reviiri, jonka muotoutumisessa on yhtä aikaa jotain valloittavan, yleisinhimillisen tuttua ja toisaalta taas negaatioihin tyhjentymättömän vierasta.

Maukas suomennos

Valikoiman tekstit suomentanut folkoloristi Karina Lukin on tehnyt – ainakin siinä määrin, mitä allekirjoittanut nyt pystyy asiaa arvioimaan – kiitettävää työtä. Moni-ilmeisen kokonaisuuden lukuisat eri äänensävyt välittyvät lukijalle hienosti. Silti tekstin lomasta on kaivettavissa esille jonkinlainen tunnistettava, Vellan ilmaisulle selkeästi ominainen tyyli, jonka erilaisia ilmenemismuotoja valikoiman eri tekstit edustavat.

Suomennoksen kieli on samalla kautta linjan hyvää ja maukasta luettavaa. Toulouzen ja Dudeckin kirjoittama johdanto ei sen sijaan olisi ainakaan kärsinyt yhdestä lisäkierroksesta kielenhuollon rattaistossa.

Rakkauden maan julkaisu on mahdollista hahmottaa jo itsessään kulttuuripoliittisesti painokkaana ja merkityksellisenä tekona. Yksinomaan Juri Vellan runoilijakuvaan tuntuu tiivistyvän jotain olennaista Venäjän alkuperäiskansojen kulttuurisesti marginaalisesta asemasta. Poronhoitajana Pohjois-Venäjällä viimeiset vuotensa elänyt metsänenetsi esimerkiksi taisteli aktiivisesti alkuperäiskansojen maa-alueiden puhtauden puolesta öljy-yhtiö Lukoilin saastuttavia toimintoja vastaan.

Vellan tekstien ilmaisullisesti tasa-arvoisessa todellisuudessa ihmiset, eläimet ja luonto elävät erottamattomassa, kunnioitukselle perustuvassa suhteessa keskenään. Minä, toinen ja vieras hahmottuvat runoissa yhdenvertaisina entiteetteinä.

Maailmassa, jossa toisen ihmisen ja toisenlaisten elämänmuotojen kunnioittaminen alkaa olla enemmän pyhäpäiville varattu erikoisherkku kuin elämää ja olemista lähtökohtaisesti läpäisevä periaate, muistuttaa Juri Vellan kaltainen runoilija lukijoitaan siitä, mikä maailmassa on oikeasti tärkeää.