”Sana, palaa musiikkiin”. Musiikki Osip Mandelštamin runojen maailmankuvassa 1908–1925.

Jussi Hyvärinen on paneutunut Osip Mandelštamin (1891–1938) musiikkiaiheiseen runouteen jo varhaisista opinnoistaan lähtien. Niinpä väitöskirja ”’Sana, palaa musiikkiin’. Musiikki Mandelštamin runojen maailmankuvassa 1908–1925” on pitkän ja perusteellisen aineistoon paneutumisen tulos.

Tuloksena onkin nautittava, tyylikkäästi kirjoitettu teos, joka sisältää kokonaisen tuntemattoman maailman meille, jotka emme ole perehtyneet Mandelštam-tutkimukseen tai hänen teksteihinsä muilla kielillä suomennosten lisäksi. Se on myös kompakti, hyvin muotoiltu ja loogisesti etenevä, mikä kertonee pitkästä hiomistyöstä. Hyvärinen on kääntänyt väitöskirjaansa paljon runoja, joita ei ole koskaan ennen ollut saatavilla suomeksi. Kuva Mandelštamin runoudesta ja sen ulottuvuuksista syvenee perusteellisten tekstianalyysien myötä.

 Nietzsche, Boethius ja juutalaiskristillinen kaaos

Hyvärinen puhuu tutkimusasetelmassaan ”sanan ja musiikin dualismista” ja valitsee ”useastakin kulttuurifilosofisesta lähtökohdasta” Nietzschen Tragedian synnystä apollonisen ja dionyysisen käsiteparin, musiikin lähteitä ja ominaislaatua luokittelevaksi kehykseksi Boethiuksen kolmijaon sekä juutalaiskristillisen kosmoksen ja kaaoksen vastakkainasettelun.

Nietzschen valinta palautuu Mandelštamin omiin kirjoituksiin, ja kosmoksen ja kaaoksen ajatus tuntuu tukevan samankaltaista kontrastista tai ainakin jakautunutta erittelyä. Sen sijaan myöhäisantiikkisen Boethiuksen valinta selittämään 1900-luvun venäläistä runoutta jää perustelematta.

Musiikin jakaminen melodiaan, harmoniaan ja rytmiin on vertailualustana runouteen alun pitäenkin epämukava.

Näistä elementeistä juutalaiskristillinen traditio saa parhaan ja oivaltavimman käsittelyn. Nietzsche ja Boethius ovat pikemminkin tunnisteita kuin analyysejä. Nietzschen käsitepari toteutuu tutkimuksessa nimeävänä pintatason on–off-nappulana ilman syvyyttä tai muuntelua. Boethius taas vaikuttaa anakronistiselta hätäratkaisuteorialta, joka auttaa Hyväristä saamaan myös musiikkia laajempia akustisia ilmiöitä runomateriaalin rajauksen tueksi.

Musiikki valitaan silmin nähden, ei korvin kuullen

Hyvärinen seuraa sanan ja sävelen yhdistämisessä vain Mandelštam-lähteitään (mm. Ada Steinberg) eikä pohjatyössä ole suoraan musiikkitieteen apuja. Musiikin jakaminen vanhakantaisesti ja hienojakoisempia parametrejä huomioimatta melodiaan, harmoniaan ja rytmiin on vertailualustana runouteen alun pitäenkin epämukava, ja Hyvärinen tunnistaa tämän. Kun hän sanoo epämääräisesti, että ”monet musiikkitieteilijät eivät pidä mahdollisena niiden soveltamista runouteen”, hän jättää huomioimatta, että samaan väittämään mahtuu myös toinen ”monet”: ne jotka uskovat ja jopa työskentelevät asian parissa. Kyse on lopulta oikean viitekehyksen, käsitteistön ja tutkimusotteen valinnasta.

Samalla totean, että musiikin pätevän käsitteellistämisen puute ei suinkaan kaada Hyvärisen tutkimusta. Kun hän on nopeasti rajannut kunnianhimoisemman taiteenlajien rinnastuksen pois omasta tutkimuksestaan, hän nimeää itselleen riittävän, sivujen läpi kulkevan ”musiikin” ja saa vietyä työtään tämän avulla eteenpäin. Samoin laihaksi lohduksi Hyvärinen on yksittäisten runojen lähilukumittakaavassa herkkä mikrotason soivuudelle. Merkittävää on kuitenkin se, että hän saa Mandelštamin oman äänen kuuluville kaikissa analyyseissään: runoilijan käsitykset musiikista on eritelty kirkkaasti. – Musiikin syvempään ymmärtämiseen liittyvä menetetyn mahdollisuuden ajatus on kuitenkin vahva, koska aineiston valinta, tutkimusote ja tulokset väistämättä rajautuvat vaatimattomammiksi kuin ne voisivat olla.

Tutkimuksen kohteeksi on valittu runoja vuosilta 1908–1925. Käsiteltäviin runoihin suodatettu ääniaines on valittu silmin nähden eikä korvin kuullen: päätyäkseen Hyvärisen väitöskirjan sivuille soivan aineksen tai sitä sivuavien muiden rajausmääreiden tulee näkyä suoraan ja selkeästi kirjattuna Mandelštamin runoissa. Musiikki-käsitteen alle sisällytetään moni-ilmeisesti olennoituvaa soivuutta ja auditiivisia kokemuksia. Musiikki sisältää siis kaiken mahdollisen akustisen ja auditiivisen ympäristön, mutta myös pelkkiä kirjallisia, musiikkiin tai säveltäjiin viittaavia kirjallisia mainintoja.

Hyvärinen kokoaa tulkintatraditioita yhteen

Yksittäisten runojen lähianalyysi on tutkimuksen antoisin ja rikkain osa ja se täyttää myös suurimman osan sivuista. Hyvärinen yhdistää hienosti Mandelštamin runot ja estetiikan ajan venäläisen kirjallisuuden virtauksiin osoittaen runsaat viittaukset muiden runoilijoiden teksteihin. Samalla hän tiivistää kommentaareihinsa aiempaa tutkimusta. Tässä korostuu Hyvärisen tutkimusote ennemmin tiedon kokoajana kuin teoreettisena tienraivaajana.

Yksittäisten runojen lähianalyysi on tutkimuksen antoisin ja rikkain osa.

Runoanalyysien päälähteiden käyttämiä metodeja olisi ollut hyvä tarkentaa; sisältöjä on kyllä kuvailtu noin yhden sivun verran. Tämä olisi ollut tärkeää, kun Hyvärinen siteeraa ahkerasti ja sitaateista näkyy, että Mandelštamia on luettu hyvin monenlaisessa tulkintatahtoisessa tilassa.

Esimerkiksi kelpaa Mandelštamin ensimmäisen kokoelman ensimmäinen runo. Suomennoksen perässä siteerattu analyysinpätkä osoittaa, että vettä on viskottu hyvin kuumille kiville.

Ääni varovainen ja soinniton
puusta irtautuneen hedelmän
keskellä metsän syvän hiljaisuuden
vaikenematonta laulua…

”Cavanagh […] tulkitsee puun sukupuuksi, hedelmän putoaminen puusta edustaa uutta alkua. Tähän tulkintaan houkuttelee myös Mandelštam-nimen etymologia: se merkitsee mantelipuun runkoa ja identifioituu näin juutalaiseen alkuperään, josta runoilija pyrkii irrottautumaan.” Mandelštam parka.

Luin analyysejä niin, että Hyvärinen erittelee itsenäisesti kielellistä ja runousopillista asua, mutta asettuu keskustelemaan sulavasti aiempien tulkintojen kanssa silloin, kun lyriikkaa tulkitaan paljastamalla säkeet (biografisten) faktojen salakirjoitukseksi tai uudelleensanoittamalla oletettuja merkityksiä. Usein Hyvärinen siteeraa lähteitään ottamatta kantaa niiden väittämiin ja painotuksiin: kaikki tuntuu kelpaavan. Parhaimmillaan (ja useimmiten) analyyseissä selkiytetään oleellisia osatekijöitä runouden kudoksesta; näin esimerkiksi kuva Mandelštamin venäläisestä hellenismistä koko rikkaudessaan piirtyy todella hyvin. Mutta tuloksena on myös edellä mainitun katkelman tapaista korkeataajuuksista tyhjäkäyntiä.

Joskus muun tutkimuksen siteeraaminen saattaa jäädä myös puolitiehen. Gluck-runoissa säe ”että meillä on jäätävä talvi,” kuvaa Dimitri Segalin tulkitsemana neuvostoyhteiskunnan kylmyyttä, jolta Orfeus on kykenemätön pelastamaan Eurydikea. Onko Segalin tulkinta vain tästä säkeestä vai koko runosta/runosikermästä poliittinen ja mihin Segalin poliittiset tulkinnat perustuvat? Tähän Hyvärinen ei ota kantaa.

Tulkinnallista valoa ja tunnustuksellista varjoa

Ei ole yllättävää, että myös teologin koulutuksen saaneen Hyvärisen tutkimuksessa kenties tiheimmin viisas on luku, joka käsittelee musiikkia kristillisessä kulttuurissa. Hyvärisen teologinen tietämys ja kielitaito pääsevät oikeuksiinsa, kun hän avaa Mandelštamin tekstiä kirkkoslaavin ja heprean kautta ja piirtää vakuuttavia yhteyksiä tekstin ja kulttuurihistoriallisen momentumin välille. Tämä on se omaperäisyyden ja innostuneisuuden taso, jonka olisi mielellään nähnyt lankeavan musiikin ja runouden yhdistämisen ylle.

Hyvärisen tutkimuksessa kenties tiheimmin viisas on luku, joka käsittelee musiikkia kristillisessä kulttuurissa.

Tosin tässäkin loistossa on varjonsa. Biografinen säie on samassa luvussa Mandelštamin hengellisen elämän spekulointia. Ihan pienikin vilkaisu vaikkapa Hannah Arendtin teksteihin antisemitismin historiasta ja mekanismeista olisi saattanut viilentää ja loiventaa lähetystyömäistä sävyä. Kristillinen tunnustuksellinen tulkintainto on höystetty ”on vaikea uskoa” -tyyppisin argumentein.

Lukija hyötyisi, jos kunkin runon yhteydessä olisi tieto sen syntyajasta. Usein tuo tieto on hyvin kaukana itse runosta. Samoin kirjan lopussa pitäisi olla oma hakemistonsa kaikkiin teoksessa käännettyihin runoihin syntymävuosineen. Nyt kerran luettuihin runoihin palaaminen on suhteettoman työlästä.

Arviostani irrallisena loppupalana näkisin Jussi Hyvärisen väitöskirjatyön luontevana jatkona Mandelštamin runojen käännöskokoelman. Materiaalia Hyväriselle on kertynyt vuosien työn aikana jo runsaasti.