Supermarketin valossa. Kapitalismi, subjekti ja minuus Mari Mörön romaanissa Kiltin yön lahjat ja Juha Seppälän novellissa Supermarket.

Markkinavoimat kirjallisena aiheena ei ole noussut esille juuri muulloin kuin puhuttaessa kasinotalouden ironisista kuvauksista tai ihmeteltäessä suuren lamaromaanin puuttumista. Vaikka markkinavoimien vaikutuksesta puhutaan päivittäin, niiden välittömien tai välillisten vaikutusten nostaminen esiin kulttuurituotteista on koettu ilmeisesti poliittiseksi, ei analyyttiseksi haasteeksi.

Kapitalismin ja kirjallisuuden suhdetta ei ole kummasteltu sen paremmin humanistipiireissä kuin kriitikon nojatuolitutkimuksissakaan – mutta tuuli saattaa olla kääntymässä. Kirjallisuudentutkimuksen puolella muutostekijänä toimii Jussi Ojajärven alkukesäinen väitöskirja Supermarketin valossa. Ojajärven näkökulma on yhdistelmä kulttuurintutkimusta ja marxilaisesti orientoitunutta psykoanalyyttistä tutkimusta.

Väitöskirjan rakenne perustuu aihepiirin avaukselle, esimerkkitapausten pohdiskelulle ja rinnakkaistapausten kartoittamiselle. Teoriaa rakennetaan matkan varrella, koska aiempi tutkimus kapitalismiin liittyvästä tematiikasta on hajanaista etenkin kotimaisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Lisäksi Ojajärvellä riittää runsaasti kommentoitavaa siinä, mikä osa psykoanalyyttisestä tutkimusperinteestä sopii nykypäivän ihmiskuvaan kulutushalujen mukaan ohjautuvasta ’minästä’, ”valintoja tekevästä hyötynsä tavoittelijasta”. Hyvin perustellusti Ojajärvi osoittaa, että kuluttamiseen ja omistamiseen liittyvä tematiikka on jäänyt kirjallisuudentutkijoilta ja kriitikoilta retuperälle verrattuna muihin yhteiskuntakriittisiin aiheisiin kuten sukupuoli tai identiteetin pirstaleisuus.

Kiinnostavan ja lähestyttävän Ojajärven väitöksestä tekee sen laboratoriomainen huolellisuus: hän analysoi Mari Mörön pienoisromaania Kiltin yön lahjat (WSOY, 1998) suhteessa erilaisiin nykyihmistä muokkaaviin kulutushaluihin. Romaanin lapsipäähenkilö Siia paljastaa leikkimällä aikuisten maailman kulutustodellisuuden. Ojajärvi nostaa yksitellen esille niitä esine- ja henkilömotiiveja, jotka toimivat aikuisten maailmassa symbolisena pääomana mutta ovat lapsen kannalta suhdetta ylläpitäviä välineitä. Ojajärvi osoittaa, että Mörön romaanissa ainutlaatuista on sen kuvaaminen, miten lapsi käyttää tavaroita, kulutusideaaleja, aikuisen läsnäolon korvikkeina. Aikuinen kuitenkin tulkitsee tavaroilla leikkimistä leikiksi symboleilla. Ojajärvi varoittaa tulkitsemasta Siian käytöstä pelkkänä symbolipelinä, jossa lapsi edustaisi bränditietoista aikuista ja leikki pärjäämistä kulutuskulttuurissa.

Näiden ”kulutusideaalien” (poreallas, monitoimikone, tarjoiluvaunu, pikaruoka) mahdollisille merkityksille Ojajärvi etsii sellaisia tulkintakehyksiä, jollaisiin kirjallisuudentutkimus ja lehtikritiikki voisivat yleisemminkin kiinnittää huomiota. Mörön romaani toimii periaatteessa testinä mutta käytännössä todisteena psykoanalyyttisen teorian päivitettävyydestä, joten tulkinnat ovat aika kamalaa termipöheikköä verrattuna varsinaisen analyysin selväjärkisyyteen: ”Kokonaisuutena pääoman tiedostamatonta ei kriittisinkään tarkastelu saa kiinni, koska se hajaantuu yhteiskuntaan subjektien samastumisina, hallittujen toisiinsa projisoimina Toisen variaatioina, itseensä ottamina heijastuksina tai näiden yhdistelminä.”

Ehkäpä ”pääoman tiedostamaton” hajaantuukin poikkitieteellisyyden eikä hallitsevan identiteettipolitiikan takia?

Ojajärven toisena esimerkkitapauksena on Juha Seppälän novelli Supermarket. Seppälän teksti visioi liioittelun ja kärjistysten keinoin seuraavaa vaihetta siinä jatkumossa, johon kulutuskulttuuri on ihmisyksilöä muokkaamassa. Yhteydet Mörön ja Seppälän tekstien välillä Ojajärvi jättää kuitenkin vähälle huomiolle, pikemminkin analyysit on tarkoitettu täydentämään toisiaan. Mörön kuvaamilla ihmisillä vastarinta on ”väärin suunnattua” eli marginalisoiduimpien ihmisten kritiikki suuntautuukin vielä syrjemmälle: naisiin ja lapsiin, venäläisiin ja afgaaneihin. Seppälän kirjassa sen sijaan ”pääoman henki” viekoittelee ihmistä turhaan toimintaan supermarketin hyllyjen välissä. Jos siis tavaratalo on ollut tähän saakka eräänlainen naisten paratiisi paikkana, jossa omimpia makujaan voi toteuttaa riippumatta patriarkaalisesta yhteiskunnasta, niin Seppälän ennustuksessa kulttuurin ja seksuaalisuuden tavaraistuminen tekee marketistakin miesten hallitseman leikkipaikan.

Nykyproosa ja tavaramarkkinat

Mistä me puhumme, kun puhumme suomalaisesta nykyproosasta? Puhummeko nykyproosasta peilinä ihmiskuvalle vai yhteiskunnalle? Kirjallisuuskriitikolle kysymys nousee esiin viikoittain, kun hän yrittää sanoa jotain uuden teoksen paikasta suhteessa siihen, mikä on lukijakunnalle tuttua ja ymmärrettävää. Kriitikon kiire suuren yleisön esilukijana johtaa kuitenkin siihen, että hän väistämättä ohittaa sellaisia teemoja, jotka ovat vasta nousemassa kirjalliseen keskusteluun, ja puhuu ennemmin sellaisista teemoista, jotka ovat tuttuja hitaasti muuttuvasta taidepuheesta.

Jussi Ojajärven tutkimus tarkastelee myös Mörön romaanin kritiikeissä saamaa vastaanottoa todistaakseen, edelleen vastaansanomattoman perusteellisesti, miten vähän me kriitikot olemme tajunneet Mörön romaanin tematiikasta. Itse asiassa kriitikot ovat mieluummin tulkinneet lapsipäähenkilön edustavan suomalaista pärjääjämentaliteettia kuin pohtineet, millainen on romaanin groteski pienoiskuva suomalaisesta yhteiskunnasta. Toisaalta Ojajärvi osoittaa suurta ymmärrystä kriitikoiden (ja tutkijakollegoidensa) asemaan. Hän toteaa, että ajatusta sisäisestä sankaruudesta tyrkytetään meille niin ahkerasti, ettei ole ihme, jos ”selviytymistarinoita” aletaan nähdä kaikkialla, myös Mari Mörön sosioekonomissa allegoriassa.

Vaikka jälkistrukturalistinen termistö tai psykoanalyyttinen näkökulma oudoksuttaisivat nykylukijaa, kannattaa Ojajärven väitöskirjasta ehdottomasti lukea sen viimeinen luku, jossa käydään lävitse viitisenkymmentä keskeistä nykyproosan edustajaa. Tämän kappaleen soisi saavan julkisuutta muuallakin kuin väitöskirjassa, koska se käy parhaaksi todisteeksi kapitalismin läpipurevuudesta kotimaisessa proosassa. Kulutustematiikkaa Ojajärvi esittelee useamman vaihtoehtoisen aiheen kautta. Näihin kuuluvat tavara- ja elämäntapakulttuurin kuvaukset (esimerkiksi naiskirjailijoiden suosima ”tavaramerkkikerronta”), luokkajaon kuvaukset (esimerkiksi Hanna Marjut Marttilan tai Arto Salmisen teokset), sekä yhteiskuntapolitiikka sellaisena, kuin se tulee esille ”menestyjäpuheen” tai talouselämän sanaston mukaelmissa tai ”markkinadiskurssin” parodioissa. Ojajärvi muistuttaa myös niistä kirjoista, jotka käsittelevät pidempiä lamaan ja äkkivaurastumiseen liittyviä ajanjaksoja, mm. Kari Hotakaisen Bronks (WSOY, 1993) ja Kjell Westön tuotanto.

Ojajärven väitöstilaisuudessa keskustelu palasi monta kertaa kysymykseen siitä, millä tavoin kaunokirjallisuus pystyy suuntaamaan lukijan kriittisen huomion oman aikansa vallankäyttöön. Sen paremmin väitöskirjassa kuin -tilaisuudessa ei esitetty mitään nykyhetkeen sopivaa, kattavaa selitystä sille, mikä saisi lukijan havahtumaan. ”Realismin” ja ”ironian” kriteerit voivat nekin vaihdella fiktion tekstiyhteyden mukaan. Väitöstilaisuudessa Ojajärven viimeinen tarjous kriittisyyden tunnusmerkiksi oli kirjasta mahdollisesti löytyvä ”reflektioon kehottava minätekniikka”. Miten proosan tematiikka ja kerrontakeinot voivat vaihdella tämän tekniikan puitteissa, jää tulevien tutkijoiden selvitettäväksi. Varmaa on se, että Ojajärven tutkimukseen palataan vielä usein lähivuosina.