Koneoppi. Ihmisen, teknologian ja median kytkennät.

Kulttuurihistorioitsija Jussi Parikan lisensiaatintutkimus Koneoppi. Ihmisen, teknologian ja median kytkennät houkuttelee ja pakottaa pohtimaan ihmisen ja koneen suhdetta. Mikä on subjekti? Ovatko ihminen ja hänen ajattelunsa niin itsenäisiä kuin kartesiolainen perinne antaa ymmärtää, vai ovatko ihmisen uudet ulottuvuudet alistamassa käyttäjänsä reaalitodellisuuden ja tekniikan käyttöliittymäksi?

Parikka tuntuu tieteellisen vaatimattomuuden hengessä kaihtavan oman mielipiteensä ilmaisemista suoraan. Sen sijaan hän asettaa kunnioitettavan määrän tutkimuskirjallisuutta keskustelemaan keskenään ja päätyy kertomaan oman näkemyksensä rivien välissä. Tuloksena on näkemys, että ihminen ja kone ovat jo pitkään eläneet jonkinlaisessa symbioosissa, joka on muuttanut sekä ihmistä että ihmiskuvaa. Tekninen kehitys ei siis ole irrallaan humanismista, eivätkä muutokset aina ole myöskään harmittomia.

Parikka rakentaa koneoppiaan lähtökohtanaan kyborgin käsite. Historiallinen tarkastelu osoittaa, että tämä ihmisen ja koneen liitto voidaan tulkita monin tavoin. Ilmiön taustalla on nähty niin subjektin hajoamista kuin kartesiolaista hengen vapautumista ruumiin kahleista. Vastaavasti kyborgius on nähty joko uhkaavana, palkitsevana tai harvemmin melko harmittomana ilmiönä.

Tarkastelun taustalle olisi toivonut ehkä vielä enemmän McLuhanin teorioista lähtenyttä traditiota, sillä vaikka Parikka sijoittaa kyborgin historialliseen jatkumoon, hän ei kovinkaan selvästi osoita hyvin arkisten välineiden osuutta ihmisen mahdollisuuksien ja ihmiskuvan muutokseen. Enemmänkin kirjassa käydään keskustelua siitä, onko subjekti vapaa (teknisestä) ympäristöstään vai osa sitä. Deleuzen tavoin myös Parikka päätyy jälkimmäiselle kannalle, ja tällöin kyborgi voi olla hyödyllinen tai haitallinen, mutta aina ihmistä muuttava asia.

Toinen Parikan esille nostama seikka on se, ettei kyborgi ole välttämättä kovinkaan ruumiiton. Kyseessä on edelleen maskuliininen, informaatiokapitalismille altis ruumis, jonka siirtyminen bittien maailmaan on verrattavissa muihin henkeä korostaviin ja juuri siksi ruumista kontrolloiviin ilmiöihin. Ihminen elää siis Parikan mukaan nykyisin hybridinä koneen kanssa.

Tämä tarkastelu olisi saanut selkeitä ja käyttökelpoisia esimerkkejä myös Sherry Turklen jo klassiseksi muodostuneesta tutkimuksesta Life on the Screen. Identity in the Age of the Internet (1995), mutta valitettavasti teos puuttuu Parikan lähteistä. Sen sijaan kirjoittajan rohkea veto ottaa lähteikseen myös kyberpunkin teoksia on tarkastelulle hyväksi, sillä ilmiön kulttuurisia vaikutuksia voi toki tutkia myös siihen keskittyvistä kulttuurituotteista käsin.

Koodiutunut ihminen

Teoksen loppupuolella Parikka ottaa etäisyyttä kyborgiin ja keskittyy hybridiseen ihmiskuvaan. Samalla keskiöön nousee tietotekniikka ja sen ihmiselle asettamat haasteet. Tässä kohtaa kyseessä ei ole freudilainen lipsahdus, sillä Parikan mukaan juuri ihminen on koneiden asettamien haasteiden edessä muuttuva olento. Aivot ovat jääneet jälkeen teknologisesta evoluutiosta ja niitä pyritään kiihdyttämään tietokoneiden tahtiin. Samaan ihmiskuvaan liittyy sekin, että koodista ja kommunikaatiosta on tullut myös ihmisen ruumiin, DNA:n aluetta – ja tätäkin ollaan valmiita muuttamaan.

Koodiutunut ihmiskuva on pelottava, mutta Parikan esittelemissä tutkimuksissa usein normaalina ja vaarattomana näyttäytyvä visio. Tällä on hänen mukaansa monia seurauksia.

Ensinnäkin Parikka näkee kommunikaation ja koodin aina myös vallan välineenä. Kittleriin tukeutuen Parikka esittää, että Gadamerin ja Heideggerin hermeneutiikka olisi menettämässä merkitystään samalla kun ihminen subjektina ja kieli tämän subjektin itsenäisenä välineenä olisi murtumassa. Sangen usein nousee esiin myös sellaisia ajatuksia, jotka olisi helpointa kytkeä informaatiokapitalismin käsitteeseen. Tässä yhteydessä kapitalismi on käsitettävä myös poliittisena terminä.

Epäilemättä kommunikaatio on valtaa, ja aivan varmasti ihminen on osittain teknologian objekti, kuten teoksesta voi rivien välistä lukea. Silti kyse voi olla myös jostain muusta kuin informaatiokapitalismista. Jo Wittgenstein osoitti, että kieli on ajattelun väline, mutta samalla myös ajattelua rajoittava mekanismi. Toisaalta hermeneutiikkaa lähelle sijoittuvan Iserin teorioita lukemisesta voidaan tulkita myös niin, että lukija on jossain määrin tekstin ja kirjoittajan objekti, koodin valvoma ja rajoittama tulkitsija. Sekä Wittgenstein että Iser kuitenkin loistavat poissaolollaan tässä teoksessa, vaikka he olisivat rikastaneet sinällään osuvaa tulkintaa.

Toinen koodiutumisen tärkeä seuraus on se, että ajattelu muuttuu. Ihminen on osa informaatiovirtaa, jonka tuottavat ihmistä tehokkaammat tiedon välittäjät ja käsittelijät. Tilannetta ei kuitenkaan käytetä hyväksi, jolloin ajattelu muuttuu tiedon prosessoinniksi, tallentamiseksi ja kanavoimiseksi. Sen sijaan sellaiset ennen ihmiselle ominaisina nähdyt piirteet, kuten reflektio ja tulkinta jäävät taka-alalle. Ainakin informaatioähkystä kärsivän nykyihmisen on helppo olla Parikan kanssa samaa mieltä tilanteesta. Kovin suurta erimielisyyttä tuskin syntyy siitäkään, ettei tämä ole toivottava kehityskulku.

Koneopissa esitetään siis ihmisen ja koneen yhteenliittymä, jossa ihminen on osa teknistä, sosiaalista ja luonnollista ympäristöä. Interaktiivisuus ja näennäinen vapaus ovat johtaneet siihen, ettei uutta teknologiaa ole tarkasteltu kriittisesti, eikä sen seurauksia ihmisyydelle ole otettu tarkan tutkimuksen aiheeksi. Tässä suhteessa Parikan teos on tärkeä keskustelunavaus, sillä tekniikkaa ei saa jättää vain insinöörien kehittelyn kohteeksi. Myös humanistien on puututtava asioihin, mikäli tulevaisuutta halutaan ohjata nykyistä inhimillisempään suuntaan. Toisaalta suosittelisin tätä tutkimusta myös teknologian apostoleille, sillä he eivät välttämättä ole edes tietoisia kehittelemänsä kyborgin kaikista ominaisuuksista.