Ison auton tuntu

Jussi Siirilä irrottelee Ison auton tunnussa hulvattomasti. Juttu kulkee parhaimmillaan kuin Jari Tervolla silloin, kun tällä oli vielä aikaa muuhunkin kuin niukkoihin päälauseisiin. Kehittääpä Siirilä tarinaan tornionlaaksolaisen aikamiestytön kuin feministiseksi vastinpariksi Rosa Liksomin aikamiespojille.

Ison auton tunnussa kerrotaan hyvin nykyaikaista tarinaa. Päähenkilöt ovat pumppuja kauppaavia myyntimiehiä, joita ostetaan ja myydään samoin, kuin he myyvät pumppujaan. Omistusjärjestelyjen jaloissa kaksi myyntimiehistä menettää terveytensä. Päähenkilö Turpeinen sen sijaan onnistuu ottamaan asioihin etäisyyttä valmistelemalla omaa yritystä, jonka on määrä kaapata pumppujen edustus uudelta isännältä. Miehet voisivat yhtä hyvin myydä mitä tahansa muutakin kuin pumppujaan, koska myytävästähän ei tarvitse tietää muuta, kuin mitä tehtaan esitteissä sanotaan.

Kritiikin ja irvailun kohteeksi joutuu paitsi maailma, jossa kaikki on kaupan, myös sarasvuomainen henkilöstökoulutus, jonka tavoitteeksi näyttäytyy henkinen nujerrus paremmin kuin henkinen valmennus tai kasvu. Menestysoppien myötä menee myyntimiehiltä Turpeista lukuun ottamatta paitsi oma tahto myös työn ilo ja työtoveruus. Miesten välille vuosien aikana muodostunut kaveruus katoaa, ja juhlatkin ovat enää silkkaa kärsimystä. Ainahan voi kuitenkin puhua pumpuista, Turpeinen kuittaa, ja Mondeolla ajamisessa on sentään ison auton tuntu.

Siirilä käyttää ovelasti näkökulmatekniikkaa. Vaikka eri jaksoissa on eri kertojat, hän onnistuu luomaan tunnun siitä, että Turpeinen on jokaisen kertojen olan takana milloin ilkkumassa, milloin vähän tuuppimassa eteenpäin. Sen sijaan jännitteen säilyttämisessä koko romaanin mitalle on ongelmia. Keskivaiheilla kerronnan imu herpaantuu. Onneksi Siirilä kuitenkin melko pian saa uudestaan jutun päästä kiinni.

Jäikö pohjoisesta vain eksotiikka?

Diplomi-insinööri Jussi Siirilä (s. 1967) aloitti kirjailijan uransa kaksi vuotta sitten novellikokoelmalla Sopulit (Gummerus 2000), joka sijoittui niin kerronnaltaan kuin kieleltään pääosin pohjoiseen. Kokoelman parhaat novellit ovat Perä-Pohjolan murteella kirjoitettuja. Mies on muuttanut Helsinkiin ja tuonut pääosin kirjansa tapahtumat ja kielen eteläsuomalaiseen yhtenäiskulttuuriin. Pohjoinen kelpaa enää eksotiikaksi. Harmi.

Ei Siirilä kuitenkaan juuristaan irti pääse. Perä-Pohjolan murre soljuu Ritva-nimisen naisen kerronnassa kuin Liksomin tai Jemina Staalon konsanaan. Ensimmäiset Ritva-jaksot tosin tuntuvat kieleltään ja kulttuuriltaan irrallisilta, vaikka yhteys myyntimiesten puuhasteluun on arvattavissa. Ritva viimeistään osaa panna poikain toilailut omalle kohdalleen maailman kartalla ja mm. kysyä, kumpi se huora olikaan, kauppias vai asiakas.

Ouluun pakkohajasijoitettu surkimus näyttäytyy Ritvan pirtissä ja tehtaalla vielä onnettommammaksi toheloksi kuin kammottavassa lähiötoimistossaan. Mahtoiko Siirilältä jäädä Oulun vuosilta jotakin hampaan koloon, kun Oulusta on tehty varsinainen maailmanlopun kylä?

Ritvan hieno huipennus ja kertomus naisen kasvusta on onnistunut kuvaus mutta jotenkin irrallaan itse romaanista. Ei myyntimiesreppanan pistäytyminen Ritvan elämässä sentään niin suuria muutoksia voinut saada aikaan. Varsinkaan Ritva-jaksojen jälkeen ei voi välttyä ajatukselta, että jutunkertoja Siirilä saattaisi sittenkin olla novellistina parhaimmillaan.

Alkusyksystä veikkasin Ison auton tunnun pääsevän ainakin jollekin palkintolistalle. Veikkasin väärin. Harmi.