Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen. Sosiaalisen käyttäytymisen avaimet
Jussi Viitala
Atena 2003
Vastaus elämän tarkoitukseen?
Jussi Viitalan teos Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen on oivallinen tutkimusmatka eläinten ja ihmisten käyttäytymiseen. Teos valottaa runsaiden esimerkkien avulla eläinten käyttäytymistä ja arkea – sellaisia asioita, joita ei muutoin tule pohdittua. Tähän saakka tutkijoiden pääasiallinen pyrkimys on ollut erottaa ihminen muusta luomakunnasta, mutta tässä kirjassa on yritetty löytää ihmisiä eläinkuntaan yhdistäviä tekijöitä.
Miksi sitten pitäisi tuntea eläinten käyttäytymistä? Jotta oppisimme tuntemaan itsemme ja huomaisimme, ettemme olekaan ylivertaisia muiden eläinten joukossa. Voimme myös oppia tulkitsemaan muita eläimiä ja ihmisiä. Miten esimerkiksi pitää käyttäytyä jos tapaa metsässä karhun? Tekeydy kuolleeksi – tai jos uskallat, haasta karhu ja tuijota silmiin!
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden dosentti ja työskentelee Konneveden tutkimusaseman johtajana. Kirja pohjautuu Viitalan pitämiin luentoihin eläinten käyttäytymisestä. Vuonna 2003 teos nimettiin Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi.
Evoluutio elämän ohjaajana
Kirjan raskain osuus on sijoitettu alkuun; tuhdihko paketti evoluutioteoriaa ja selvitys aistien toiminnasta on kuitenkin tärkeää taustatietoa tulevan ymmärtämiseksi. Tekstin ymmärrys ei vaadi aikaisempia tietoja biologiasta, mutta vieraat termit on selitetty vain kerran, joten ne on syytä painaa heti mieleen. Esimerkit kuitenkin auttavat hankalien asioiden muistamista. Haluatko tietää vaikkapa miksi hirvestäjät pukeutuvat punaiseen? Koska hirvellä, kuten monella muullakin eläimellä on huono värinäkö, eikä se pysty erottamaan punaista väriä metsän vihreydestä.
Viitala tuo selkeästi esille, että ihminen on ainutlaatuinen, mutta ei ylivertainen. Muilta eläimiltä löytyy paljon kykyjä, joita varten me ihmiset tarvitsemme erillisiä apuvälineitä. Olisi hienoa pystyä suunnistamaan kuin lintu, mutta ihmisiltä puuttuu kompassiaisti. Linnut pystyvät suunnistamaan tuhansia kilometrejä aurinko- ja tähtikompassin avulla. Myös sähkö- ja magneettiaisti, ultraviolettinäkö sekä kaikuluotaus ovat meistä eksoottisia kykyjä. Kirja auttaa ymmärtämään, kuinka erilaisena eläimet hahmottavat maailman.
Viitala puuttuu myös vaisto-käsitteeseen, joka hänen mukaansa sisältää ennakkoluuloisen näkemyksen eläimistä perintötekijöiden ohjaamina koneina. Hänestä koko vaisto-käsite pitäisi hylätä ja puhua vain käyttäytymisestä. Perinteisesti eläimiä on pidetty vaiston varassa toimivina, kun taas ihminen on kuvattu päinvastaisesti aivojaan käyttäväksi järkiolennoksi. Kuitenkin esimerkiksi simpansseilla esiintyy kulttuurievoluutiota. Ne valmistavat ja käyttävät työkaluja sekä opettavat oppimansa taidot poikasilleen.
Evoluutiolla on teoksen kokonaisuudessa suuri osuus. Evoluutio on muokannut eläinten käyttäytymistä suuntanaan elinkelpoisuuden lisääminen. Lukija löytää myös vastauksen elämän tarkoitukseen. Eläinmaailmassa kaikki tähtää loppujen lopuksi siihen, että tuotetaan mahdollisimman paljon elinkykyisiä jälkeläisiä.
Sosiaalinen lisääntyjä
Mitä sitten otsikon sosiaalisuus tarkoittaa? Elämme vuorovaikutuksessa toisiimme ja ympäristöömme, joten sosiaalisuus parantaa selviytymismahdollisuuksiamme. Suuri osa eläimistä viihtyy toistensa seurassa, mutta omalla reviirillä.
Sosiaalisuuteen liittyy myös lisääntyminen, ja kirjassa esitelläänkin eläinten parinvalintaa ja pariutumisjärjestelmiä. Parinvalinta on suurta taktikointia, ja päätöksen tekee enemmän poikasiin panostava sukupuoli. On löydettävä hyvägeeninen, hoivaava ja viehättävä puoliso.
Miten eläin sitten pystyy löytämään juuri sen oikean kumppanin? Riippuu siitä, millä tekijöillä otus mittaa puolisonsa kelpoisuutta. Esimerkiksi kirjosiepponaaraalle tärkeintä on koiraan valitseman pesäpöntön lentoaukon suuruus. Teerinaaras puolestaan tarkkailee etukäteen soitimella olevia kukkoja ja valitsee sitten parhaimman pulputtajan ja röyhkeimmän tappelijan.
Pitkin kirjaa ihmisen käytöstä verrataan eläimeen, mutta kirjasta löytyy myös ihmisen käyttäytymiselle omistettu luku. Sen lukeminen on kuin juorulehden selailua, meille paljastetaan tiedostamattomia asioita itsestämme. Tiesitkö, että ihminen valitsee kumppaninsa mm. tämän ominaishajun ja ulkomuodon symmetrisyyden perusteella. Tai että ihmiseltä tavataan monia pariutumisjärjestelmiä, mutta mikä on johtanut yksiavioisuuteen? Miesten on aikoinaan täytynyt pystyä yhteistyöhön suurriistan metsästyksessä. Kiistat naisista olisivat häirinneet lopputulosta!
Evolutiivisesti kielen ja aivojen kehitys ovat yhteneväisiä. Kielelliset kyvyt liittyvät eläinten kanssakäymiseen, siis sosiaalisuuteen. Mm. isoilla linnuilla ja ihmisapinoilla on suhteellisen kehittynyt kielitaito, mutta varsinaista kielioppia ei löydy kuin ihmisiltä. Eräs harmaapapukaija oppi kuitenkin yli sata englannin kielistä sanaa ja selviytyi jopa laskutehtävistä. Apinoille on puolestaan opetettu viittomakieltä, jonka ne puolestaan opettivat lajitovereilleen. Myös delfiinien on osoitettu olevan kyvykkäitä kielen ymmärtäjiä, ja niiden poikasten on todettu oppivan ääntelemään ihmislasten tavalla, kaikkia äänisignaaleja harjoittelemalla.
Virkistävä oppikirja
Teoksen kuvat ja kaaviot eivät ole yhtä taidokkaita kuin kirjallinen osuus. Mustavalkokuvat ovat monesti suttuisia ja kaaviot vaikeasti ymmärrettäviä. Kaavioiden informaatioarvo jää vähäiseksi, mutta sujuva teksti korvaa kuvituksen puutteet.
Eläinten käyttäytyminen perustuu erilaisiin eläinkokeisiin. Kirjassa esiin tulleista kokeista vain pieni osa oli kirjoittajan itsensä tekemiä, mutta olisin toivonut Viitalan edes lyhyesti puuttuvan tutkijan etiikkaan. Käyttäytymistä tutkittaessa suuri osa kokeista on harmittomia, mutta mietityttää, onko saatu informaatio aina kokeen arvoista.
Kokeiden tekijöiltä ei näytä puuttuneen mielikuvitusta, ja kuulostaahan se hauskalta, kun vaikkapa tylli saadaan hautomaan niin suurta munaa, etteivät sen jalat enää yllä maahan. Mietityttää kuitenkin, miksi teoksessa ei keskustella edes metodien oikeutuksesta. Esimerkiksi kottaraisia siirrettiin satoja kilometrejä ja toteamus oli, että linnut lähtevät siirron jälkeen väärään suuntaan muuttomatkalle. Tai että vastasyntyneen apinanpoikasen silmä peitettiin pariksi viikoksi, jonka jälkeen havaittiin silmän olevan pysyvästi sokea, koska hermojen kehitysvaihe oli mennyt ohi. Ainakin kirjan nuorempi lukijapolvi on varmasti valveutunut tälläisten kysymysten äärellä.
Ensimmäisten päälukujen perään oli koottu yhteenveto tärkeimmistä asioista. Tiivistelmät olivat hyviä ja olisin toivonut, että pääkohdat olisivat olleet kiteytettynä jokaisen pääluvun jäljessä. Tiivistelmät toki luovat oppikirjamaisuuden tuntua, mutta oppikirjahan teos pohjimmiltaan onkin. Virkistävä tenttikirja alan opiskelijoille ja avartava lukuelämys kaikille elämää ymmärtämään haluaville ihmisille.
Lisätietoa muualla verkossa
Lauri Jäntin Säätiön kunniamaininta teokselle