Pois voihke ja valitus! Runoja

Loppuvuodesta jo lueskelin tätä Jyrki Heikkisen kolmatta kokoelmaa. En oikein päässyt siihen sisään, vaikka esitekstin Peppi Pitkätossu kehottaakin ”Pois voihke ja valitus! Tulkaa tekin tänne, niin voimme leikkiä nääntyvämme vaatekomerossa”. Nyt puoli vuotta myöhemmin onnistuin pujahtamaan komeroon: osa runoista avautui, sisällä oli ihan kiva olla, turvassa runoilijan kanssa kahden.

Runossa ”Piilosta” välähtää ajatus kesken ilta-askelen, monet annetut kuvat muuttuvat piirtämiseksi ja sekavista yhteen liitetyistä havainnoista kurkottuu ajatus taivaan tähtikuvioihin asti. Se on riemukas matkakuvaus. Siinä on samaa syvällisyyttä ja itseensä uppoutumista kuin on lapsen keskittyneessä leikissä.

Samanlainen piilokuva on runossa ”Joutomaat”, jossa vaikkapa lapsen sormi liikkuisi vahakankaisen ruudullisen pöytäliinan ylitse näin: ”Aukean yli purkujätteen / pujorotkon louhikon tuulena / tiheään kuljetun karttaruudukon / valkeaan läiskään / vakstuukin reunan yli vaeltaa / kotikulman kätköihin ikuiselta / tuntuvan supatus radan pohjaa”.

Piiloon menoissa, siis runoissa, on saatteena usein raamatullisia muistikuvia, erisnimiä ja tilanteita. Toisinaan taas paikallishistoriasta esiin kummutettuja henkilöitä on samassa käytössä. Näitä runoilija tarvitsee puun sisään päästäkseen.

Runossa ”Minimi” määritellään tärkein tarve: omat kädet, jalat, ruumis, aika ja lisäksi paljon muuta: ”minä tarvitsen tämän talon / pihan tien kaupunkiin / ja tienoheen väkeä / kaupungin talot ja kadut / mäet notkot rannat / vedet rantojen ympärillä / maat vesien rannoilla / ja vesissä vilisevät olennot / metsäeläimet karjaeläimet / matelijat monijalkaiset / pikkueläimet ja muut ihmiset / minä tarvitse puun / yli taivaankannen oksille / Sarvan Kallanpojat / Seulaisen körttikeinuun / yhden”.

Piilokuvia on kaikkialla. Runossa ”Missä isä on” se on siis isä, piilossa, missä lie, unien veden pinnan alla, harsokasvoilla silmien kohdat ja runon minä ”päivien ahtautta / alamaisuutta / edessänne ihmetellen / opetellen”.

Selkokielisimmillään piilottelu ja unen maailma heijastuvat mm. hienossa runossa ”Valokuvista”. Valokuviahan löytyy hyllyjen takaa, kirjeiden välistä, romuvuoren juurelta, kaatuvan komeron perältä, joka paikasta. Niitä voi tarvittaessa tilata lisääkin. Posti tuo. ”kuvasta kuvaan loittonemme / tasamaan varjona kiveen / osumatta / tulevien ihmetöistä / pahanteoista mitään aina / tietämättä”.

Ulos tultuaan runoilija uskaltaa jo kertoa, mistä me tunnemme toisemme. Siinä me olemme samalla matkalla samaa sähisevää laumaa, ”laulelemme / puuskutamme leikeissä / saman siivekkään / unen / ohikiitävän ajatuksen / nälässä / pystyyn eksyneet /samaan sokaisevaan / muistikuvaan samaan / pakahduttavaan / hetkeen juuttuneet”.

Näitä Heikkisen runoja on vaikea lainata lyhyesti. Niissä on pitkiä kaaria, usein monia yhtäaikaisesti. Niiden seuraaminen vaatii sitä samaa keskittymistä, jota lapsella on keskellä syvintä leikkiään. Tämä mielessä Heikkisen lyriikka voi avautua, sille on tarve antautua, kulkeutua mukana kaikkea ymmärtämättä, tarvitsemattakaan ymmärtää, kuvat kuitenkin niin
tuttuja, arkisia, siis pyhiä, ne kertovat itsestään, yhdessä muista, jostakin minusta lukemassa, piiloon menemässä, komeroon kutsuttuna, leikkimään elämän nääntymisleikkejä. Pois siis kaikki voihke ja valitus!

Runossa on hyvä, elämääkin parempi, ajautua hiljalleen maan rakoon, kuten viimeiset säkeet kirjassa kuvaavat: ”…silmillä / pihkahelmet / rinnassa luutuura jaloissa / verkonpainot”.