Äänen murros

Jyrki Kiiskinen tutkii merkitysten muodostumista ja hajoamista uusimmassa runokokoelmassaan Äänen murros (2016), jossa sanoilla ja rakenteilla leikittely tuottavat erilaisia ääniä. Sisällöllisesti runojen teemat löytyvät ihmiselämän vastakkainasetteluista, kuten rahan ja vapauden tai omien ja yhteiskunnan odotusten välisistä ristiriidoista. Kustantajan oman esittelyn mukaan ”Äänen murros on kuin kammottava tarina äänen, kielen ja merkityksen jauhautumisesta koneiden, teknologian ja rahan myllyssä”.

Ainakin merkitykset pilkkoutuvat runoilijan rakennekokeilujen sommitelmissa. Kokoelman alkupään runojen sävy on toisteisuudesta johtuen paikoin jopa koomisen hektinen, ikään kuin puhuja yrittäisi epätoivoisesti löytää jotain merkityksellistä tempoilevien ajatustensa kiireisestä pyörteestä. Tempoilevuutta korostavat erinäiset tyylikeinot, kuten &-merkin käyttö ja-sanan tilalla, mutta ainakin omalla kohdallani ne aiheuttavat myös jonkinasteista päänsärkyä.

Puhujan kuvaksi piirtyy tiedostava mutta kyyninen hahmo, joka elää ajan odotusten ja ärsyketulvan ristipaineessa.

Puhujan ääni ei säily yhtenäisenä vaan muuttuu osasta toiseen, mikä on tärkeä osa kokoelman kokeellista luonnetta. Ajan henki, pinnallisuus ja rahan valta saavat osakseen pistävää sarkasmia, mutta sarkasmin takana puhujan ääni murtuu usein uhmakkaasta lannistuneeksi: ”Niin kauan kuin on elämää, toivoa / seitsemän oikein, elää köyhänä oikein / hiljaa toivoa niin kauan kuin elää”.  Puhujan kuvaksi piirtyy tiedostava mutta kyyninen hahmo, joka elää ajan odotusten ja ärsyketulvan ristipaineessa.

Äänen murros runouden palikkaleikkinä

Kokoelman päällimmäisin ilmaisukeino on toiston synnyttämä muuntelu. Ensimmäinen osa eli ensimmäinen ääni avaa kokoelman hyödyntäen seuraavien osien tavoin toistoa runojen sisällä, mikä synnyttää uusia merkityksiä jo käytetyille sanoille ja ilmaisuille. Huomattava toisto sekä runojen pötkömäinen, välimerkitön rakenne luo teksteihin ajatuksenvirtamaisen, maanisen tunnelman.

Kokoelman seuraavat osat laittavat samoja palikoita uuteen järjestykseen, tehtyä hajottaen ja osista uutta kooten. Toisessa osassa eli toisessa äänessä rakenne on väljempi: runot koostuvat nelisäkeisistä säkeistöistä, joissa uusia merkityksiä syntyy säkeiden kesken sanoja ja sanajärjestystä vaihtamalla. Ilmaukset ja teemat ovat ensimmäisestä osasta tuttuja, mutta ne esitetään erilaisin ilmaisukeinoin, siis toisella äänellä: ”Kuolla kerran & elää hiljaa / liljojen keskellä oikein / toivoa seitsemän elämää / niin kauan kuin on köyhä”.

Äänen murros päinvastoin synnyttää merkityksiä, ei häivytä niitä.

Myös kolmannella ja neljännellä äänellä on omat ilmaisukeinonsa: kolmas osa on hajanainen, ja merkitykset syntyvät mielleyhtymistä, eivät kokonaisista lauseista.  Juuri kun tuntuu, että läpi kokoelman toistetut ilmaisut ja merkitykset ovat murtumassa lopullisesti, siirtyy kokoelma neljännessä osassaan noudattamaan tarkkaa loppusoinnullista runomittaa, joissa merkitykset muodostuvat selkeän lineaarisesti: ”Niin vauraus haihtui kun taas tuli ilta. / Nyt lapsikin on puhelevaa mieltä / ja terässilta seisoo hiljaisena”.

Kiinnostavuus syntyy kokeellisuudesta

Merkityksillä leikittely, palikkaleikki ja eri keinojen kokeilu ovat kokoelman kiinnostavinta ainesta. Muuten sen anti jääkin verrattain ohueksi, sillä suuremmat kertomukset ja oivallukset jäävät runoista puuttumaan. Samojen ilmaisujen bongailu eri konteksteissa pitkin kokoelmaa tuottaa mielihyvää, mutta toisaalta toisteisuuteen turtuu varsin pian ja monin paikoin se alkaa myös tuskastuttaa, kun uutta lihaa ei tule luiden ympärille.

Kokoelman punainen lanka löytyy sieltä, missä rakenne ja sisältö törmäävät murtaen toisiaan.  Äänen murros on kiinnostava kokeilu, mutta toisaalta jotain olennaista jää puuttumaan, kun runot jatkavat äänensä hakemista kasvamatta koskaan täyteläisiksi ja kokonaisiksi. Viimeisessä osassa tällaista synteesiä on kenties haettu tiukalla rakenteella ja selkeillä kokonaisuuksilla, mutta omassa lukukokemuksessani viimeisen äänen runot eivät nivoneet kokoelmaa yhteen vaan jäivät siitä melko irrallisiksi, sillä edellisistä osista tutut rakennuspalikat on tässä osassa suurimmaksi osaksi hylätty kokonaan.

Onkin mielenkiintoista pohtia, tarjotaanko tässä vanhaa ja perinteistä ilmaisumuotoa ratkaisuksi mainittuun ”äänen, kielen ja merkityksen jauhautumiseen”. Mielestäni Äänen murroksen harjoittama palikkaleikkikokeilu päinvastoin synnyttää merkityksiä, ei häivytä niitä.  Nähdäkseni tässä teoksessa merkitykset ja sitä myöten myös oivallukset ja lukijan elämykset syntyvät tästä hajottamisen ja uudella lailla kokoamisen leikistä, ja tästä syystä leikistä luopuva neljäs osa jää merkityksiltään tyhjimmäksi.