Luonnon vihreä ajatusviiva. Punkaharjun kansallismaisema.

Muistan vieläkin, kun kävin 1960-luvun alussa ensi kerran Punkaharjulla, siitä on valokuvakin. Isän kuplavolkkari, äiti, sisarukset ja minulla limsapullo kädessä. Lämmin hiekkaranta, hieman pistävä männynneulasten tuoksu, hyvä ranta polskutella. Saimaan selkiä ja temppelimäistä petäjikköä olin kotirannoillani Lauritsalassa nähnyt ennenkin, ja matkan kohokohta pikkupojalle oli tietenkin Olavinlinna.

Nykyään Punkaharju on minulle yhtaikaa arkinen ja juhlava. Olen kulkenut sen läpi satoja kertoja, neljännesvuosisadan aikana lintutieteellisissä maastotöissäni kymmeniä kertoja vuodessa kaikkina vuodenaikoina, sillä tukikohtani on Parikkalassa ja sääksenpesät, valkoselkätikkakoivikot ja monet muut kohteet Puru- ja Pihlajaveden takana. Tuskin koskaan väsyn ihailemaan Punkaharjun maisemia ja rekisteröimään aina uusia yksityiskohtia. Poikani ovat samanikäisiä pellavapäitä kuin minä 40 vuotta sitten, ja he ovat aina halukkaita istumaan autossa pari peninkulmaa, kunhan pääsevät uimaan ja syömään jäätelöä Punkaharjulle.

Suomessa ei ole kovin monia paikkoja, joita voisi tarkastella yhtä iättömästi ja monesta näkökulmasta kuin Punkaharjua ja jotka liittyvät niin moniin inhimillisen toimeliaisuuden muotoihin. Punkaharjun tuttuna sekä haaveiluun ja maisemanmaalailuun taipuvaisena tietokirjailijana hypistelin näpeissäni pitkään Jyrki Paaskosken toimittamaa kirjaa ja ihailin, miten samanmieliseltä vaikuttava kollega on voinutkin keksiä noin hienon otsikon! Mutta nimen isäksi paljastuikin itse Zachris Topelius:

”Kaikista ihanan Suomen hurmaavista järviseuduista on Punkaharju kaikkein kaunein ja viehättävin. Tuo puolen penikulman pituinen ja melkoisen korkea luonnon vihreä ajatusviiva on samalla niin kapea, että tie monessa kohden täyttää koko sen hieman mutkistelevan harjanteen, ja niin jyrkkä, että syvyys huimaisi, ellei luonnollisina käsipuina molemmin puolin olisi mitä ihanin puisto.”