Rakas Poona

Karin Fossum on jäänyt pohjoismaisen rikoskirjallisuuden tulvassa kovin vähälle huomiolle. Fossumille soisi enemmänkin lukijoita, sen verran omaperäinen ote norjalaiskirjailijan dekkareissa on. Nukkavieru miljöö ihmisineen on virkistävää vaihtelua terrorismitrillereiden joukossa. Karin Fossumin viides suomennettu teos Rakas Poona jatkaa kirjailijan Konrad Sejer -romaanien sarjaa. Rikokset ovat edelleen ihmisen kokoisia, epätoivon tai vahingon seuraamuksia. Fossum hallitsee tarinansa taitavasti, onnistuu kiertämään pahimmat kaavamaisuudet ja rakentaa tiiviin dekkarin, jonka kipinä ei piile vain yllättävässä loppuratkaisussa.

Rakas Poona alkaa pienestä norjalaiskunnasta Elvestadista. Hiljainen, jo ikääntynyt poikamies Gunder Jomann ihastuu näkemäänsä intialaisnaisen kuvaan ja päättää noutaa itselleen vaimon Mumbaista. Hän löytää Poonansa, rakastuu ja avioituu. Juuri ennen kuin kaivattu Poona saapuu Norjaan, Gunderin sisar Marie joutuu auto-onnettomuuteen, eikä Gunder pääsee vaimoaan vastaan lentokentälle. Seuraavana aamuna Poonan ruumis löytyy kilometrin päästä Gunderin talosta. Intialaisnaisen murha kiepsauttaa vähäväkisen kunnan keskinäiset suhteet moneen solmuun.

Rakas Poona toistaa yhtä dekkareiden käytetyimmistä kaavoista – pieneen yhteisöön tullut vieras murhataan, ja rikoksen selvittäjää ovat vastassa yhteisön tiiviit, vaikenevat rivit. Fossum käyttää muotoa taitavasti, ristiriitoja ja säröjä vähitellen paljastaen. Toisaalla tekojen takana vaikuttavat sovinnaisuus, solidaarisuus ja pelko, toisaalla ihmisten julkisuudenkaipuu ja oikeudentunto. Vaikeneminen ei ole vain kyräilyä, vaan aitoa epätietoisuutta, vuosien kuluessa muotoutuneiden sosiaalisten sääntöjen verkkoa. Sulkeutunut kylä vaikuttaa kovin tutulta – Elvestadin kunta maatalouskoneliikkeineen, pienine ostoskeskuksineen ja baarin puskaradioineen siirtyisi helposti sellaisenaan Norjasta Suomeen.

Dekkareiden ominaisuus on usein paitsi kaavamaisuus myös taipumus esittää hyvin karikatyyrisiä, yhteen ominaisuuteen pelkistettyjä ihmishahmoja. Kompleksisin hahmo on ymmärrettävästi yleensä rikoksen ratkaisija, nykyisin miltei aina rikoskomisario. Karin Fossumin komisario Konrad Sejer on varsin perinteinen rikoskirjallisuuden hahmo, yhdistelmä korkeaa työmoraalia, humaania otetta ja väsymystä maailman edessä. Vanhenevan Sejerin yksityiselämää on kehitelty pikku hiljaa Fossumin aikaisemmissa kirjoissa, mutta ei Fossumia vain Sejerin takia jaksaisi lukea. Sejerissä ei ole samanlaista karismaa kuin vaikkapa Maria Langin Christer Wijkissä tai Åke Edwardsonin Erik Winterissä. On silti myönnettävä, että Sejerin rauhallinen olemus luo Fossumin dekkareihin niille ominaista kotoisuutta.

Karin Fossumin kertomus ei onneksi ole vain Konrad Sejerin hahmon varassa. Elvestadin asukkaat kireästä krouvinpitäjästä hyljeksittyyn teinityttöön piirtyvät kaikki uskottavina tarinaan. Gunder Jomannkin on paitsi hyväsydäminen kodin ja työpaikan väliä liikkuva pieneläjä myös määrätietoinen, omien ratkaisujensa mies. Hienointa on kuitenkin Poona. Paratiisilinnun kaltainen Poona on Fossumin arkisissa puitteissa keveä ilmestys. Fossum ei sorru kliseiseen eksotiikkaan vaan luo maanläheisen kontrastin intialaisten kirkkaiden sävyjen ja karun Norjan välille.

Poonan murhalle ei missään vaiheessa tarjota sen kummempaa motiivia. Katkeria ja pettyneitä miehiä löytyy teon taakse kasapäin. Konrad Sejer ratkoo konstaapeleineen rikosta rutiininomaisesti, ja ajoittain romaani juuttuu paikoilleen. Tarina nytkähtää uudelleen liikkeelle kirjan lopulla, kun päinvastoin kuin dekkareissa yleensä palaset eivät loksahdakaan kohdalleen vaan ratkaisukuvio katoaa mahdollisuuksien moninaisuuteen. Verkkainen rytmi ja perinteisen toiminnan puuttuminen erottavat Rakkaan Poonan rikoskirjallisuuden valtavirrasta, ja Fossumin voima näyttääkin piilevän alleviivaamattomuudessa, tuiki tavallisen kääntämisessä merkittäväksi. Karin Fossum kirjoittaa dekkareita, joiden loppuratkaisulla tai jännityksellä ei ole oikeastaan merkitystä.