”Röyhkeä. Ja aivan helkkarin hyvä.”
Lähdin veljen luo nousi August-palkintoehdokkaaksi Ruotsissa. Karin Smirnoffin omaperäinen psykologinen trilleri laajenee taidokkaaksi pohdinnaksi maailmaan heitetyn ihmisen ponnisteluista.
Kritiikkini otsikon olen lainannut Svenska Dagbladetilta. Ruotsalainen media on kautta linjan ylistänyt Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo –teosta (2018, Jag for ner till bror, suom. Outi Menna, 2021) superdebyytiksi. Kriitikko ei tällaista hehkutusta purematta niele. Mutta purtuani ja nieltyäni Jana Kippo -trilogian aloittavan teoksen on pakko yhtyä kuoroon: On se helkkarin hyvä.
Smirnoff menee muitta mutkitta suoraan asiaan iskevällä tyylillään: ”Lähdin veljeni luo. Linjurilla rantaa myöten ja eenelosen varressa pois. Siitä sitten kävellen kylää kohti.” (s.7.) Kertoja, kolmikymppinen Jana Kippo palaa kotiseudulleen, pieneen kylään smalångeriin Pohjois-Ruotsissa.
Janan kaksoisveli bror on törmännyt karikkoon: hän elää entisessä kotitalossa pelkällä viinalla ja tupakalla. Jana on päättänyt siivota pois hänelle läheisen veljen ahdistuksen, mutta epäilys kalvaa: Tulinkohan liian myöhään?
Karin Smirnoff ei piittaa pilkuista: ”Hieno pyssy sanoin onko se uusi ja veli nyökkäsi.” Ihmistensä nimetkin hän kirjoittaa luontevasti: ”mariabrännström”. Näin tehdessään hän luo tekstiin intiimin, puheenomaisen tunnelman. Outi Mennan suomennos kuulostaa niin aidolta, että pysähdyin välillä miettimään, miten tämä on ruotsiksi kirjoitettu?
Rankat lapsuusmuistot insestistä ja väkivallasta piinaavat kaksosia. Ne kuplivat mielen pohjamudissa eivätkä anna rauhaa. Jana pakeni Tukholmaan taidekouluun heti kun kykeni. Hänen hahmoaan on verrattu Millennium-trilogian Lisbet Salanderiin. Näin pitkälle en menisi, mutta kyllä Janastakin särmää löytyy: ”Minun olisi pitänyt ampua se paskiainen eikä keihästää talikolla” (s. 23).
Jos ihmisiin ei olekaan luottamista, niin tuttu luonto ottaa Janan avosylin vastaan: ”Tämä oli minun lapsuuteni metsä. Kippometsä joka silitti selkääni havuisilla käsillään.” (s. 23.) Vaikka Jana on menevää lajia, hän päättää jäädä – ainakin vähäksi aikaa – ja pestautuu seudulle kotihoitajaksi.
Homma vaatii hermoja ja mustaa huumoria, sillä päivät etenevät ”tarjoten vaihtelua vain ulosteen löysyydessä” (s. 59). Asiakkaatkaan eivät aina toivota tervetulleeksi: ”…painu helvettiin senkin sossu saatana ei täällä mitään apua tarvita” (s. 41).
Smirnoff kirjoittaa vereslihaisesti kuin elämä itse istuisi olkapäällä neuvomassa.
Demonit ja feromonit
Kertomuksen punaisena lankana kiemurtelee Janan suhde januskasvoiseen johniin. Demonit ja feromonit käyvät kiivasta kamppailua heidän välillään. Seksikohtausten kuvaus pesee rehellisyydessään monet vastaavat yritelmät. ”Sormet etenivät hitaasti. Kesti ikuisuuden ennen kuin ne ehtivät häpyhuuliini jotka kirvelystä ja pakotuksesta huolimatta kiljuivat lisää.” (s. 33.)
Janan mielestä heidän suhteessaan ei ole kyse rakkaudesta vaan pikemminkin seksinhimosta ja riippuvuudesta. Hän katselee niin johnia kuin muitakin kyläläisiä tarkalla psykologisella silmällä yrittäessään saada selkoa menneisyyden tapahtumista. Se ei ole helppoa, sillä totuus taipuu ihmisten kertomien erilaisten versioiden mukana.
John tekee muistikuvistaan taidokkaita maalauksia. ”Maalaan tieni muistojen syvimpään ytimeen” (s. 92), hän selittää yrittäessään taiteenteon kautta ymmärtää mennyttä. Tähän Jana toteaa kuivasti: ”Toivottavasti sinulla on paletissa tarpeeksi punaista väriä” (s. 92).
Jana huomaa tahtomattaan astuneensa salaperäisen marian saappaisiin, jolla näyttää olevan valtaa ihmisiin kuolemansakin jälkeen. Tällaiset salaisuudet, yllättävät käänteet ja paljastukset pitävät minut niin tiukasti pihdeissään, etten malttaisi laskea kirjaa käsistäni.
Rytmikkäällä, elävällä kielellään Smirnoff takoo tahtia tarinaan, joka ei lepohetkiä tai suvantopaikkoja tarjoa. Hän kirjoittaa vereslihaisesti kuin elämä itse istuisi olkapäällä neuvomassa.
On vaikea uskoa, että autioituvan pohjoisruotsalaisen kylän elämänmenosta saa aikaan näin mehukasta draamaa. Rakkaus kuitenkin näyttää syrjäkylilläkin mahtinsa ihan samoin kuin missä hyvänsä muualla. Kun se pettää: ”Toiset ampuvat itsensä ja toiset tukkivat reiät joista tunteet voisivat tihkua sisään” (s. 114). Jana taitaa puhua kokemuksesta.
Kirjasta televisiosarjaksi
Janan särmikäs hahmo kiehtoo. Antisankari taivaltaa tinkimättä omaa kuoppaista tietään, vaikka välillä eksyykin siltä. Janan kujanjuoksu jatkuu, ja hän on valmis uusiin koitoksiin: ”Rohtunutta alahuulta kirveli. Pursotin nokareen helosantuubista ja levitin voidetta huuliini sekä pakkasenpuremille poskille. Sitten menin alas.” (s. 294.)
Tunnustan: Olen koukussa, tätä on saatava lisää, sillä moni seikka jäi vielä kutkuttamaan uteliaisuuttani. Onneksi toiveeni on helppo toteuttaa, sillä tämä on vasta trilogian alku ja loput kaksi osaa ovat niin ikään tulleet Outi Mennan suomennoksina.
Yhteensä yli puoli miljoonaa kappaletta Ruotsissa myyneestä trilogiasta on tekeillä televisiosarja, jonka tuotantoyhtiö on maailmanmaineeseen nousseen Silta-sarjan taustalla.
