Kaksi rakkaustarinaa (Kaks armastuslugu, 2017)

Kaksi rakkaustarinaa on kirja kävelemisestä ja kirjoittamisesta. Se on myös kertomus äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Lisäksi se on kirja lapsen kokemasta kotiväkivallasta.

Kätlin Kaldmaan ja hänen tyttärensä Hanneleele Kaldmaan yhdessä kirjoittama omaelämäkerrallinen romaani kulkee läpi niin Kätlinin lapsuuden kuin Camino de Santiagon eli pyhiinvaellusreitin Pohjois-Espanjassa. Päiväkirjamaiset merkinnät äidin ja Hanneleelen (kirjassa käytetään myös hänestä lempinimeä Anni) vaellukselta sekä muistelmat Kätlin-äidin ja hänen äitinsä kotoa risteytyvät ja kertovat siitä, miten elämässä mennään eteenpäin, olivat lähtökohdat sitten minkälaiset tahansa.

”Samalla tämä on tarina ajastamme. Vanhempiemme eletyt ja elämättä jääneet elämät riippuvat kauloissamme kuin myllynkivet. Vaikkei meillä ole mitään tekemistä niiden elämättömien elämien kanssa. Me vain tulimme, sillä sellaisia asioita kuin ehkäisyvälineet ei ollut.” (s. 6.) Näin Kätlin alustaa tarinaansa kirjan ensimmäisillä sivuilla, ennen johdantoa.

Romaani käynnistyy matkasuunnitelmalla: Kätlin ehdottaa tyttärelleen caminolle lähtemistä. Se voisi tarjota lomaa ainaiselle työnteolle – kummankin tapauksessa kirjoittamiselle. Hanneleele epäröi mutta suostuu lopulta. Alkaa matka, jossa kertojana toimii sujuvasti vuoron perään tytär ja äiti.

Kaksi matkapäiväkirjaa

Matkapäiväkirjat ovat kirjan selkäranka, mukaansa vetävä runko ja rytmitys. Toistoa on käytetty hienosti hyväksi. Kätlin ja Hanneleele ovat kirjanneet ylös erilaisia asioita: toinen kirjaa tarkasti matkalla löytyneet ystävän elämäntarinan, toinen muistaa tarkemmin miten kylmä yöpymispaikassa on ollut. Toisinaan molemmat ovat tehneet samoja huomioita, omasta näkökulmastaan vain:

Täällä on eräs mukava ranskalainen, joka tuli perille muita myöhemmin. Hän on Clermont-Ferrandista ja tottunut juoksemaan vuorilla. Tosi urheilullinen. Kymmenkunta vuotta minua vanhempi. Täsmälleen oikeanlaiset vaatteet, heti huomaa, että ammattilainen. Keskustelemme repuista. (s. 137.)

Kalju ranskalainen ei osannut päättää, pitääkö minua ja äitiä siskoksina vai rakastavaisina. Siitä saatiin vitsin aihetta. Luin äidille mukaan ottamaani ranskankielistä kirjaa, eli käänsin suoraan. Melkein koko luvun verran. Ehkä se oli ranskalaisestakin hauskaa. (s. 141)

Listoja pakatuista tavaroista, kuvauksia nautituista ruuista ja kukista, joita ei koskaan näe Virossa istutusten ulkopuolella. Lyhyitä oivalluksia: ”Päivän miete: Mitä ihmettä teen 400 kertaa nopeammalla internet-yhteydellä?” (s. 80.) Käveltyjen kilometrien määriä ja lyhyitä tarinoita muista vaeltavista ihmisistä, camino-perheestä. Matkapäiväkirjat tuovat samaa huoletonta tunnelmaa ja lukemisen keveyttä kuin Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin (2013) – kirjassa. Tunnistan samaa yksityiskohtien tarkkailua ja vertailua, mitä itse teen matkoillani: tämä on toisin kuin Suomessa, tässä on jotain tuttua – ihan kuin Hollannissa, tätä en olekaan koskaan ennen nähnyt.

Tunnistan samaa yksityiskohtien tarkkailua ja vertailua, mitä itse teen matkoillani: tämä on toisin kuin Suomessa, tässä on jotain tuttua – ihan kuin Hollannissa, tätä en olekaan koskaan ennen nähnyt.

Äidin vaikeat lapsuudenkokemukset

Kätlinin muistelmaosuudet vievät lapsuudenkodissa koettuun henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan. Aikatasojen muutokset lapsuudenkokemusten ja vaellusmatkan välillä antavat lukijalle aikaa hengähtää: on lohdullista nähdä hurjan lapsuuden kokenut Kätlin tarpomassa päättäväisenä caminoa eteenpäin. Kätlin kirjoittaa nuoresta itsestään ymmärtäväisesti, aikuisen katseella. Se helpottaa osaltaan lapsen kokemasta väkivallasta lukemista.

Opettaja Ruus uskoo minuun. Ja vaikkei hän voi tehdä mitään sille mitä kotona tapahtuu – hän ei edes tiedä sitä -, on hänen ansiostaan viikossa edes jokunen tunti, jolloin minun ei tarvitse hillitä ja piilotella sitä, kuka minä olen ja mitä teen. Saan kirjoittaa. Juuri niin kuin itse haluan. (s. 210.)

Hanneleele jää kirjassa äitiään pienempään osaan. Ehkä Kätlinin on vaikeampi kirjoittaa suhteesta tyttäreensä kuin suhteesta äitiinsä. Hanneleele antaa itsestään vähemmän kuin äitinsä. Se suotakoon omasta elämästään kirjoittavalle.

”Äidillä on teoria, että joka kerta, kun lähtee pidemmälle matkalle, maailmalla tapahtuu jotain kamalaa. Väitän vastaan, että tapahtuu muutenkin joka tapauksessa, ja toivottavasti ei tapahdu.” (s.48.) Toisaalta kuva parikymppisestä Hanneleelesta jää mieleeni pinnallisuudestaan huolimatta lohduttavana. Hän laulelee lauluja hobiteista, kiukuttelee aamuisin väsyneenä äidilleen ja hyppelee vuoren rinnettä alas muiden katseista välittämättä – eli tekee kaikkea sitä mitä hänen äitinsä ei nuorena saanut tehdä. Kätlin on onnistunut katkaisemaan pahan ketjun. Hän on päättänyt, että kaikki (myös aikuiset) lapset saavat sen mitä se ansaitsevat. Eli vapauden iloita ja kiukutella.

Teksti vetää

Kirjan visuaalinen ilme ei ole niin houkutteleva kuin se voisi olla. Kansikuva kasvottomine hahmoineen ei ole kovin mieleen jäävä. En välttämättä olisi kirjakaupassa tarttunut kirjaan ja lukenut sen takakantta. Teoksessa on myös Kätlinin ja Hanneleelen ottamia kuvia matkalta sekä joitakin otoksia Kätlinin lapsuudesta. Valitettavasti mustavalkoiset kuvat eivät toimi kovin hyvin.

En jää katsomaan kuvia etsiäkseni niistä jotain lisää, jotain sanoin kerrotun täydentävää. Teksti vetää minua enemmän puoleensa.

Tätä kirjoittaessani huomaan, ettei olekaan kovin kummallista, että lohtu- ja unielokuvani on Batman Begins. Kun paniikkikohtausta seuraa paniikkikohtaus, kun ihmisen pahantahtoisuus ylittää ymmärryksen, kun asiat ovat niin huonosti kuin olla voi, kun ei enää jaksa kantaa sitä perkeleen haarniskaa, kun uni ei tule jo monetta viikkoa putkeen, kun ei pysty tekemään enää mitään muuta kuin huutamaan äänettä tai itkemään äänettömästi, pitää katsoa Batman Begins. Ja maailma tulee pelastetuksi. (s. 92.)

Kaksi rakkaustarinaa -kirjan parasta antia on kahden kertojan saumaton vuoronvaihto. Se, kumpi on äänessä, selviää asiayhteydestä.

Viimeinen päivä on vaikein

Kaksi rakkaustarinaa -kirjan parasta antia on kahden kertojan saumaton vuoronvaihto. Se, kumpi on äänessä, selviää asiayhteydestä. Vasta myöhemmin opin huomaamat erot heidän kerronnassaan. Huolettomalta vaikuttava tajunnanvirta on kuitenkin hienosti harkittua ja tarkasti huoliteltua. Kätlinin lapsuudestaan kertominen tuo teokseen erityistä merkitystä.

Kätlin Kaldmaan kertoo kirjan ensimmäisillä sivuilla, kuinka haluaa tuoda esille, millaista oli varttua väkivaltaisessa kodissa 1970-luvun Virossa. Perheessä ylpeyden aihe oli, että perheen lapsilla oli kaikilla omat kengät. Mieleeni tulee Eira Mollbergin Villahousuhäpeä (2019), jossa käsitellään toista vaikeaa aihetta (alkoholismia) inhimillisellä katseella ja vakavuudella – unohtamatta lempeää huumoria.

Mitä lähemmäs Santiagoa tullaan, sitä rankempaa on. Taidan käyttäytyä kuin itsepäinen lapsi. Kiukuttelen ja kitisen. Olen kiukkuinen kuin mikä. Aivan kaikki on huonosti. Annilla ei ole helppoa minun kanssani. (s. 240.)

Vaelluksen loppuminen Santiagon kylään on suosikkikohtaukseni kirjassa. Se on antikliimaksinen, apea ja haikea. Vaellukselta löytyneiden ystävien hyvästelyä, tyhjyyden tunnetta ja päämäärättömyyttä. Tuntuu aidolta: matkan viimeinen päivä on aina vaikein.

Kahden rakkaustarinan lapseen kohdistuvan väkivallan kuvauksesta ei voi olla varoittamatta, niin hurjaa siitä on lukea. Mutta pääasiassa romaani on toivoa täynnä. Teoksen tunnelmaa kuvaakin tämä Kätlinin päivän miete sivulta 144: ”Kunnioita lasta ja lapsi kunnioittaa sinua. Päivän matka 28,5 km.”