Kertomuksen keinoin. Tarinallisuus mediassa ja tietokirjallisuudessa

Kertomuksen keinoin on artikkelikokoelma, joka pohtii journalistisen ja tietokirjallisen tarinankerronnan erityispiirteitä, tarkoitusperiä ja kertomusten käytön etiikkaa. Artikkeleiden kirjoittajat ovat kielen- ja kirjallisuudentutkijoita.

Nautimme tarinoista ja kertomuksista. Luemme romaaneja löytääksemme mielekkäitä ajatuksia ja viihtyäksemme. Kertomus tehoaa myös tietokirjallisuudessa ja mediassa: Ennen kuin huomaatkaan, olet närkästynyt virkamiehen toimista, sympatisoit rikollista ja haluat oikeutta kärsineelle pienelle ihmiselle. Syvempi tekstianalyysi osoittaa, miten sinua on johdateltu.

Tällainen teksti pitää sisällään lukuohjeen, jota lukija ei välttämättä huomaa. Lukija tarttuu hänelle syötettyyn tarinaan ja tunnevyöryyn. Kirjoittaja on käyttänyt kertomuksen keinoja.

Kirjoittaja on käyttänyt kertomuksen keinoja.

Mikä on kertomus? ”Kertomuksen ytimessä ovat tapahtumasarjan herättämät subjektiiviset kokemukset ja tuntemukset. Ne puolestaan ohjaavat vastaanottajan tulkintaa siitä, miksi tapahtumat on katsottu kertomuksen arvoisiksi ja kuinka kertomukseen tulisi reagoida”, toteaa FT, suomen kielen tutkija Mikko T. Virtanen Kertomuksen keinoin -teoksen esipuheessa.

Kerronnan keinot -teokseen noudattaa tieteellisen tekstin rakennetta, jossa artikkelin alussa esitellään perusteellisesti mitä teksti tulee käsittelemään ja missä järjestyksessä. Tämä tuo tekstiin raskaslukuisuutta. Olen ehkä niin ilmaisuyllätyshaluinen, että tämä käytäntö on aina kiusannut tieteellisissä teksteissä. Jaksojen nimeäminen – Tietokirja kertovan kirjallisuuden kentällä, Tiedettä popularisoiva tietokirjallisuus, Muu tietokirjallisuus ja journalismi – olisi kaivannut täsmentävämpää innovatiivisuutta, vaikka teksteissä onkin kyse laajoista lähestymistavoista.

Tarinallisuustrendi tietokirjoissa

FT, tietokirjallisuuden ja -kirjoittamisen professori Pirjo Hiidenmaa analysoi Kertomuksen keinoin -teoksessa tietokirjojen tarinallisuutta eli kertomuksen varassa eteneviä narratiivisia tietokirjoja. Kertomus vetoaa, sillä halu kuulla kertomuksia sekä niiden kertominen on ihmislajille ominaista. Kerrontatekniikalla teokseen luodaan jännitteitä ja toisinaan muoto voi teoksessa ollakin olennaisempi kuin aihe.

Kertomuksen varassa etenevän tietokirjallisuuden voi sanoa olevan tällä hetkellä suorastaan trendi. Siinä tarinallisuus yhdistyy kiinnostukseen todellisista tapahtumista. Sinänsä kyseessä ei ole uusi tiedonvälityksen ilmiö, sillä jo 1800-luvulla suomalaiset sanomalehdet pukivat uutisia kertomusmuotoon. Nykyisin monet sanomalehtien viikonloppunumerot ja viikko- ja kuukausiliitteet käyttävät kerrontaa muodossaan, samoin kuin monet verkkojulkaisut, esimerkiksi Long Play. Kerrontatekniikka on löytänyt tiensä myös tietokirjoittamisen oppaisiin.

Kertomuksen varassa etenevän tietokirjallisuuden voi sanoa olevan tällä hetkellä suorastaan trendi.

Tarinallisuus sallii tosipohjan dramatisoinnin. Hiidenmaa mainitsee esimerkkeinä fiktiiviset elämäkerrat, kuten esimerkiksi Helena Sinervon romaanin Runoilijan talossa (2004) ja Erik Wahlströmin romaanin Tanssiva pappi (2004). Aivan viime vuosien fiktiivisesti kiinnostavia ja monimuotoisia elämäkertoja ovat Minna Rytisalon Rouva C. (2018) ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (2019). Molemmissa on kyse kirjoittamisesta ja suhteesta toisiin.

Fiktiivisten elämäkertojen lisäksi omaelämäkerralliset teokset käyttävät usein tarinallisuutta, jossa kirjailijan, kertojan ja päähenkilön roolit sekoittuvat. Hiidenmaan mukaan tarinalliseen tietokirjaan tarvitaan päähenkilö tai päähenkilöitä, joiden konkreettisista elämänvaiheista ja tapahtumista on luettavissa jotain yhteiskuntakehityksestä. Hän kritisoi tarinallisia tietokirjakirjoittamisen oppaita liian suppeasta kertojakäsitteestä. Niissä kertoja näyttää olevan vain tarinan ”elävöittäjä”, jolloin kaikki keinot ovat sallittuja, vaikka kertoja on oikeasti osa tekstin merkitystä ja tekstin todellisuuskuvan rakentamista.

Luova tietokirjallisuus tuo esiin kirjoittajan subjektiivisuuden ja oman äänen, mutta se ei vähennä tietokirjallisuuden tarvetta pitäytyä totuudellisuudessa ja eettisesti kestävissä kirjallisissa ratkaisuissa. Hiidenmaan analysoimista tarinallisten tietokirjojen oppaista on hyötyä myös niille fiktiokirjoittajille, joiden tekstit perustuvat tositapahtumiin edes osittain.

Kaunokirjailijat tietovarkaina

Kaunokirjailijoita on viime vuosina kritisoitu tietokirjailijoiden aineistojen liian suorasta hyväksikäyttämisestä ja jopa suoranaisesta varastamisesta. Kirjoittamisessa onkin kyse myös filosofisesti kiinnostavasta tekijyydestä tekijänoikeuksien ja tekstin omistajuuden ohella. FT, yleisen kirjallisuustieteen dosentti Sanna Nyqvist kirjoittaa artikkelissaan Kenen sanat ja tarinat? tietokirjallisuudesta kaunokirjallisuuden lähteenä.

Nyqvist ottaa esimerkeiksi Panu Rajalan teoksen Intoilija (2015) ja Raija Orasen teoksen Aurora (2014), joissa on käytetty pitkiä pätkiä tietokirjoista. Hän myös analysoi kirjailija Jan Guilloun ja tietokirjailija Jan Bergmanin kiistaa Guilloun romaanin Sininen tähti (2015) aineistosta. Guillou mainitsee kiitollisuutensa Bergmanin teokselle jälkisanoissaan, mutta Bergmanin vaatimaa lupaa tekstin käyttöön hänellä ei ollut. Itseni yllätti aikoinaan Anja Kaurasen Pelon maantiede (1995), kun tutkija Hille Koskela syytti kirjailijaa tutkijoiden tekstien epäsuorista ja suorista lainauksista. Kauranen vastasi kritiikkiin toteamalla, että taiteessa ja tieteessä vallitsevat erilaiset sitaattikäytännöt. Ero viittauskäytännöissä on merkittävä, mutta aivan näin suoraviivaista se ei ole. Onko tekstissä kyse intertekstuaalisuudesta, innoittumisesta vai plagioinnista on visainen kysymys. Kysymys on myös tieteen ja taiteen tekijöiden arvostuksen erilaisista perustuksista. Tieteen kentällä on tärkeää osoittaa lukeneisuutensa ja alansa teosten tuntemus. Taiteen kentällä korostuu omaperäisyys, vaikka on selvää, ettei kirjailija kirjoita teostaan tyhjiössä vain oman mielikuvituksensa voimalla.

Kaunokirjailijoita on viime vuosina kritisoitu tietokirjailijoiden aineistojen liian suorasta hyväksikäyttämisestä ja jopa suoranaisesta varastamisesta.

Nyqvist kirjoittaa lainaamisen ja varkauden käsitteiden metaforisuudesta. ”Molemmat ovat metaforia: kirjailija ei voi palauttaa lainaansa takaisin, eikä toisaalta varkaus millään lailla vähennä sen kohteena olevan kirjailijan omaisuutta. Teos, josta lainataan, ei turmellu.” Kaunokirjallisuuden innoitteet ja lähteet kiinnostavat. Ei ole poissuljettua, etteikö niiden kertominen voisi joskus myös vähentää lainatun tietoteoksen ”arvoa”, jos fiktio saa laajemmin huomiota. Toisaalta se voi myös pienentää kaunokirjan kiinnostavuutta, jos lähteet innostavatkin lukijoita huomattavasti itse kirjaa enemmän.

On ymmärrettävää, että tieteellisen tutkimuksen tekijät peräänkuuluttavat oman työnsä huomioimista, mutta en yhdy usein toistuvaan väitteeseen, että kaunokirjoittaminen ”valmiista aineistosta” olisi nopeampaa ja helpompaa kuin tuon varsinaisen tutkimuksen tekeminen. Nyqvistin mukaan tietoisuus siitä, milloin ja miten lähteistä kannattaa viestiä kuuluu nykykaunokirjailijan ammattitaitoon, vaikka yksiselitteistä ohjetta tähän ei ole. Osa kirjailijoista jättää kaikki lähteet kertomatta, toiset kiittävät tutkijoita tai lisäävät teokseen ainakin osittaisen lähdeluettelon. Runsailla viitteillä varustettu kaunokirjallisuus tuntuu suorastaan dystooppiselta, vaikka olenkin viittausfriikki ja saatan lukea joistain tietoteksteistä vain viitteet, sillä niissä on toisinaan kiinnostavampaa asiaa kuin itse tekstissä.

Kertomuskriittisyys ja Kertomuksen vaarat

Kertomuskriittisyys Kerronnan keinoin -teoksessa perustuu paljolti siihen, millainen tarinan suhde todellisuuteen on. Kaunokirjallisuudessa kertomuskriittisyys perustuu enemmän horjuvalle totuudelle ja halulle horjuttaa tarinamuotoa.

Maria Mäkelä, yksi teoksen kirjoittajista, vetää Tampereen yliopistossa Kertomuksen vaarat -tutkimusprojektia. Tutkimusprojekti selvittää, miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto ja mitä riskejä tähän liittyy. Projekti käsittelee erityisesti kokemuksellisen puheen, sosiaalisessa mediassa tapahtuvan itsestä kertomisen, tunteita herättävien ja elämäntyyliä rakentavien ”mallikertomusten” (eksemplumien) jakamisen sekä narratiivisuuden suhteita yhteiskunnallisen ja poliittisen hyötykäytön kysymyksiin. Projekti on varsin merkittävä ja ihmetyttää, ettei sitä mainita Mäkelän esittelyssä. Mäkelän yhdessä Laura Karttusen kanssa kirjoittama artikkeli ammentaa sisältönsä juuri Kertomuksen vaarat -projektista.

Artikkelissaan Mäkelä ja Karttunen analysoivat kaunokirjallista journalismia, joka perustuu kokemukselliseen kertomuskäsitykseen. Samoja keinoja käytetään tarinallisissa tietokirjoissa. Tavoitteena on kaunokirjallinen tyyli ja yksilöllinen näkökulma. Keinoina ovat tapahtumien esittäminen kohtauksina, vuoropuhelujen lainaaminen, sekä ihmisten käyttäytymiseen, tavaroihin, eleisiin ja tapoihin viittaaminen. Näillä keinoin pyritään välittämään, miten henkilöt kokevat asemansa maailmassa. Lisäksi tapahtumat kuvaillaan usein henkilön näkökulmasta, jotta lukijalle tulee vaikutelma tämän pään sisällä olemisesta. Journalisti-kirjailija Tom Wolfe on jo 1972 analysoinut näitä keinoja, ja nyt ne kuuluvat Mäkelän ja Karttusen mukaan yhä enenevässä määrin päivittäisjournalismiin. Wolfe onkin todennut, että ”lehtijuttu pitää kirjoittaa niin, että sitä voi lukea kuin romaania.”

Wolfe onkin todennut, että ”lehtijuttu pitää kirjoittaa niin, että sitä voi lukea kuin romaania.”

Mäkelän ja Karttusen kiinnostavin analyysi käsittelee nykyjournalismin tyypillistä ja ongelmallisinta yksilökertomustyyppiä eli eksemplumia, jonka Tieteen termipankki määrittele ”opettavaiseksi kertomukseksi, jossa yksittäinen esimerkkitapaus edustaa laajempaa moraalista ongelmaa ja sen ratkaisua”. Eksemplum hyödyntää kristillisiä pyhimystarinoita, yleisesti tunnettuja historiallisten tai myyttisten aineistojen mallitarinoita. Ne rakentuvat epifanian eli äkillisen valaistumisen tai oivalluksen varaan. Nykyään pyhimykset on korvattu tavallisilla ihmisillä, mutta nämäkin saattavat olla lukijalle liki mahdottomia samaistumiskohteita. Tarinat kertovat niin uuden elämäntavan löytäneistä lifestyleguruista kuin Charles Dickensin sentimentaalisista kertomuksista tutuista köyhien arkkityyppeistä.

Mallitarinat, joilla tuetaan tietynlaista kaavaa, voivat olla myös kulttuurisesti hallitsevia. Teoksessa tästä esimerkkinä FT Anna Hollstenin analysoimat surutarinat, joissa toistetaan esimerkiksi tietynlaista surusta toipumisen kaavaa. Tarinat ja kertomukset eivät silti ole vain kielteisiä, vaan niillä on myös emansipatorisia ja terapeuttisia merkityksiä. Yksilökertomusten pohjalta tehdyt mediatekstit ovat kuitenkin nykyisin niin yleisiä, että niitä on syytä tarkastella tarkemmin.

Journalistissa teksteissä toimittaja voi vetäytyä haastateltavan kertomuksen taakse erilaisilla keinoilla. Yksi näistä on tiuha siteeraaminen, jolloin teksti näyttää vain kertojan näkökulman. Näin teksti ikään kuin tarjoaa tarinan ja antaa tietoa vain yhdestä perspektiivistä. Päämääränä on tunnereaktio ja yhteinen moraalinen närkästys. Silloin todenperäisyyden selvittäminen on hyvin työlästä ja vaatii medialukutaitoa. Yksilön kokemuksellinen kertomus on hyvin vetoavaa ja tämänkaltaiselle kriittisen lukutaidon opettamiselle on erityistä tarvetta.