Verner Lehtimäki - Punapäällikkö

Kimmo Lehtimäen teos Punapäällikkö kertoo hänen isosetänsä Verner Lehtimäen monella tapaa uskomattoman elämäntarinan. Verner Lehtimäki oli sekä vuoden 1918 sisällissodan punaisten päälliköitä, puna-armeijan upseeri Neuvostoliiton alkuaikoina että ilmeisesti myös Neuvostoliiton salainen asiamies Yhdysvalloissa 1920- ja 30-luvuilla. Lisäksi Kimmo Lehtimäki sisällyttää teokseensa Verner Lehtimäen yksityisempiä vaiheita, kuten avioliiton oopperalaulajatar Lilly Leemannin kanssa.

Ahtaasti ymmärretyn poliittisen historian näkökulmasta Verner Lehtimäki ei ole erityisen kiinnostava hahmo. Syyt tähän kytkeytyvät siihen, miksi Lehtimäestä on saatavilla suhteellisen vähän lähteitä. Kimmo Lehtimäen teoksen perusteella on näet selvää, että Verner Lehtimäki ei ollut erityisen kiinnostunut politiikasta missään elämänsä vaiheessa. Työväenaate oli luonnollisesti hänen ajatusmaailmansa keskeinen kiintopiste, kuten se oli hänen veljilläänkin Konrad ja Jalmar Lehtimäellä.

Verner Lehtimäki ei kuitenkaan kuulunut suomalaisiin työväenjärjestöihin ennen vuotta 1918; olihan hän ollut Yhdysvalloissa vuosia ja palannut vasta ensimmäisen maailmansodan aikana takaisin Suomeen. Sisällissodan syttyessä puolen valinta ei ollut vaikeaa, ja sotaan lähteminen tuntui luontevalta vaihtoehdolta. Kertomansa mukaan Lehtimäki oli Yhdysvalloissa työskennellyt mm. cowboyna, ja hyvä hevosenkäsittelytaito oli harvinainen punaisten keskuudessa. Miehelle oli siis käyttöä, samoin hänen ilmeisesti hyville johtajanominaisuuksilleen.

Sotilas ja tekniikan mies

Sodan jälkeen Verner Lehtimäki, kuten monet muutkin punaisten johtajat, pakeni Venäjälle. Sielläkin hänen toimintansa oli ennen kaikkea sotilaallista. Suomen sisällissodan ei suinkaan koettu olleen ohi vuonna 1918, vaan Itä-Karjalassa sodittiin senkin jälkeen. Englantilaisten yritteliäisyyttä tällä seudulla edusti ns. Muurmannin legioona, johon myös Lehtimäki liittyi joksikin aikaa. Muurmannin legioonan aika on Lehtimäen vaiheista parhaiten dokumentoitu, vaikka näidenkin lähteiden perusteella hänen henkilökuvansa jää hieman epäselväksi.

Tekniikka oli sotimisen lisäksi Verner Lehtimäen toinen erityisala. Hän kertoi työskennelleensä Yhdysvaltain vuosinaan myös siipiratasaluksella, ja hänen tiedetään toimineen autonkuljettajana Pietarissa juuri ennen vallankumousta vuonna 1917. Muurmannin legioonan vaiheiden jälkeen Lehtimäki liittyi puna-armeijaan, missä hänet koulutettiin lentäjäksi, kuten hänen veljensä Jalmarkin. Tuohon aikaan ilmailu oli vielä käsityöammatti, ja veljekset oppivat hallitsemaan myös lentokoneiden teknisen puolen.

Vuosina 1924-1931 Verner Lehtimäki oleskeli jälleen Yhdysvalloissa. Kimmo Lehtimäen mukaan tästä oleskelusta on vain hajanaisia lähteitä, kuten perheelle lähetettyjä kirjeitä. Neuvostoliittoon hän kuitenkin lopulta palasi perheineen, joten pakolainen hän ei ole voinut olla. Kimmo Lehtimäki on päätynyt käsitykseen, että Verner Lehtimäki toimi Yhdysvalloissa Neuvostoliiton asialla ja pyrki hankkimaan maalle uusinta lentokonetekniikkaa. Tehtävän salaisen luonteen vuoksi siitä on kuitenkin saatavilla niukasti tietoja.

Minkä sortin sosialisti tai kommunisti Verner Lehtimäki oli? Suomen sisällissodan ajoilta kaunokirjallisuus tietää kertoa, että Lehtimäki ei vielä tuolloin tiennyt, mikä bolševikki on. Neuvostoliitossa se lienee hänelle selvinnyt, mutta esim. SKP:ssä hän ei sen suuremmin toiminut.

Poliittisesti matala profiili ei kuitenkaan pelastanut Verner Lehtimäkeä Stalinin vainoilta, vaan hänet teloitettiin vuonna 1938, kuten monet muutkin Neuvostoliitossa asuneet suomalaiset noina vuosina.

Historian ongelma

Kimmo Lehtimäki käyttää teoksessaan paljon erilaisia lähteitä. Johtuu niin suomalaisen vasemmiston ja Neuvostoliiton historiasta kuin Verner Lehtimäen henkilökohtaisista ominaisuuksistakin, että monissa keskeisissä kysymyksissä tärkein tietolähde ovat muiden kirjoittamat tutkimukset ja myös kaunokirjallisuus. Punaisten sotapäiväkirjoja vuodelta 1918, milloin niitä edes kirjoitettiin, hävitettiin paljon. Neuvostoliiton alkuaikoina taas olot maassa olivat sellaiset, että kaikesta toiminnasta ei välttämättä jäänyt kirjallisia lähteitä. Muutamia Verner Lehtimäen kirjoittamia kirjeitä on säilynyt, mutta muuten mies itse jää hieman etäiseksi hahmoksi.

Jossain mielessä Punapäällikkö muistuttaa Anna Kortelaisen teosta Virginie, jossa siinäkin tutkija jäljittää vaikeasti tavoitettavaa historian henkilöä. Kimmo Lehtimäki on usein joutunut turvautumaan aikakaudesta ja tilanteesta tiedettyihin yleisiin tosiasioihin ja niiden pohjalta luonnostelemaan Verner Lehtimäen kulloisetkin vaiheet, erityisesti ajatukset ja mielipiteet. Hän hahmottaa ympäristön, jotta voisi nähdä miehen itsensä.

Toki Vernerin olemassaolo on hyvin dokumentoitu. Syvemmälle henkilökuvaan päästään kaunokirjallisuuden avulla, mutta sekin voi lähteenä peittää enemmän kuin paljastaa. Useista ristiriitaisista lausunnoista Kimmo Lehtimäki, sukulaista kohtaan ymmärrettävän lojaalina, valitsee usein miellyttävimmän. Esimerkiksi Verner Lehtimäen luonteesta on olemassa ristiriitaisia käsityksiä. Miehiään johtamaan kyennyt sotilas tuskin on ollut pelkästään hauska seuramies; toisaalta Lehtimäen vastustajiksi tavalla tai toisella tulleet ihmiset ovat kenties antaneet hänestä liiankin julman kuvan.

Vastapainona sodille ja seikkailuille ovat Verner Lehtimäen ihmissuhteet. Lisää kansainvälisyyttä Vernerin elämään toi sveitsiläissyntyinen laulajatarpuoliso Lilly Leemann, jonka kanssa hän sai myös Eino-nimisen pojan. Einon Kimmo Lehtimäki ehti myös tavata kirjaa tehdessään, kuten muitakin Neuvostoliitossa eläneitä sukulaisiaan. Eri ihmisiä kiinnostavat tällaisessa teoksessa eri asiat, mutta päähenkilön sotaisien seikkailujen rinnalla kirjan keskeistä antia ovat Kimmo Lehtimäen kuvaukset kirjan tekemisestä ja siitä, kuinka melko läheisten sukulaisten tapaaminen ensi kertaa jo vanhemmalla iällä ei aina olekaan niin iloinen tapahtuma kuin voisi kuvitella.

Suvun suuri kertomus

Kimmo Lehtimäki kertoo, että ennen kirjan tekoon ryhtymistä hänellä oli vain hajanaisia tietoja isosedästään. Monet lapsena kuullut kertomukset ja perhealbumin kuvatkin avautuivat vasta, kun hän sai niiden rinnalle muista lähteistä hankittuja tietoja Verner Lehtimäestä.

Punapäällikkö-teoksen arvo ja merkitys onkin siinä, että kyseessä on Kimmo Lehtimäen sangen onnistunut pyrkimys selvittää mielenkiintoisen elämän eläneen isosetänsä vaiheet. Kukapa ei olisi ylpeä moisesta sukulaisesta, vaikka olisikin eri mieltä poliittisista kysymyksistä. Verner Lehtimäen monivaiheinen ja kansainvälinen elämäntarina herkistää kansallistunnetta vieraammassakin ihmisessä, vaikka todettava on, että suomalaiset punaiset ja kommunistit liikkuivat tuohon aikaan maailmalla paljon muutenkin.

Kimmo Lehtimäki esittää kysymyksen, miksi ns. virallinen historiankirjoitus ja ”oikeat tutkijat” eivät ole olleet kiinnostuneet Verner Lehtimäestä. Nähdäkseni syynä on alussa mainittu historiantutkimuksen suuntautuneisuus: Verner Lehtimäki ei ollut poliittisen sitoutuneisuuden kannalta kunnon kommunisti, eikä edes järjestötoiminnan kasvattama, kuten suomalainen työväenperinne usein edellyttää. Leikillisesti voisi todeta, että olisipa hän edes ollut nainen, niin jokin tutkimuksen marginaaliala olisi hänestä kiinnostunut.

Historian tutkiminen ei kuitenkaan ole sallittua vain yliopiston legitimoimille tutkijoille. Viime vuosina on julkaistu paljon erilaisia perinnekeruita, muistelmia ja oma- ja muita elämäkertoja. Sijoittaisin Punapäällikön osittain tähän ryhmään, vaikka Verner Lehtimäen julkinen asema ja saavutukset eivät välttämättä ns. tavallisen ihmisen historiaa olekaan. Kimmo Lehtimäki selviää suuresta urakastaan enimmäkseen kunnialla; moni akateeminen tutkija olisi uupunut kesken matkan. Punapäällikön kaltaisia teoksia tarvitaan, vaikka edellä mainituista syistä historiantutkijan koulutuksen saaneet ihmiset eivät niitä kaikkia välttämättä kirjoita.

Jo pelkkänä esineenä Punapäällikkö on miellyttävä: kunnon kovakantinen kirja, jossa on selkeät kuvat ja tyylikäs kansi. Kustantamo Revontuli tuntuu erikoistuneen sankarikirjallisuuteen, Mannerheimista Tony Halmeeseen. On ilahduttavaa todeta maamme henkisen elämän kehittyneen niin paljon, että yksi punapäällikkökin tähän joukkoon mahtuu.