Kirjallinen elämä markkinaperustaisessa mediayhteiskunnassa

Artikkelikokoelman Kirjallinen elämä markkinaperustaisessa mediayhteiskunnassa keskeiset ajatukset instituutioiden murroksista kantavat, mutta Johanna Osváthin kritiikissä huomio kiinnittyy myös tiedon ajantasaisuuteen.

Kirjallinen elämä on jatkuvassa muutoksessa, ja muutosta on vaikea vangita hyppysiinsä. Tähän kuitenkin pyrkii artikkelikokoelma Kirjallinen elämä markkinaperustaisessa mediayhteiskunnassa (toim. Elina Arminen, Anna Logrén ja Erkki Sevänen, 2020), joka muodostuu alku- ja jälkipuheen lisäksi kolmestatoista artikkelista.

Teoksen painopiste on ”empiriassa ja makrotason kehityskulkujen ja kirjallisen elämän arkisten ilmiöiden välisissä suhteissa”, (s. 14) kuten Arminen, Logrén ja Sevänen avaavat.  Parin vuoden takainen tietokirja Kirjallisuus nykykapitalismissa (toim. Jussi Ojajärvi, Erkki Sevänen ja Liisa Stenby, 2018), joka sisältää osin samojen kirjoittajien tekstejä kuin Kirjallinen elämä markkinaperustaisessa mediayhteiskunnassa (jatkossa KEMM), toimii hiljaisena viittauskohtana, vaikka teosta ei suoraan leipätekstissä mainita. KEMM suuntaakin huomionsa Kirjallisuus nykykapitalismissa -teosta vahvemmin digitalisaatioon ja mediaan. Tämän huomioon ottaen on ehkä hieman yllättävääkin, että teoksen kirjoittajajoukosta ei löydy yhtäkään varsinaista viestinnän tutkijaa.

KEMM esittelee mediafokuksestaan huolimatta laajasti myös kirjallisia instituutioitamme ja niiden muutoksia. Esimerkiksi kustantamoiden, kirjastolaitoksen ja kirjailijoiden muuttunutta asemaa analysoidaan kattavasti. Suomalainen ja ylipäätään pohjoismainen kirjallinen elämä nauttivat erityisasemasta, sillä meillä valtion tuki ja sääntely on verrattain voimakasta, kirjoittavat Arminen ja kumppanit. Siksi esimerkiksi Fredric Jamesonin kirjoituksia kulttuurin logiikasta myöhäiskapitalismissa sekä hänen ajatuksiaan jatkaneita teoreetikoita ei voida soveltaa täkäläiseen kulttuuripiirin suoraan. Tarvitaan maakohtaista tarkastelua.

Monilta osin olemme tietenkin seuranneet globaalia trendiä. Tämä näkyy erityisesti yhteiskunnallisessa keskustelussa, jossa (taiteen ja) kirjallisuuden arvoina korostetaan hyvinvointia, kulttuurivientiä ja viihtymistä – vähemmälle jää taide esimerkiksi esteettisinä artefakteina ja/tai prosesseina.

Kirjallinen kulttuuri nielaisee sisäänsä muun kulttuurin, joka nielaisee sisäänsä kirjallisen kulttuurin.

Instituutioistamme: kirjasto ja koululaitos murroksessa

Tarkastelen lähemmin kahta artikkelia, jotka käsittelevät kirjastolaitosta ja opetussuunnitelmaa – tartun aiheisiin siksi, että ne ovat lähimpänä omaa tietopohjaani.

Kirjastolaitos näyttää hyvinvointipuheessa esimerkkiä. Erkki Seväsen ja Mikko Vainion artikkeli ”Yleiset kirjastot: kansanvalistajasta ja hyvinvointivaltion palvelulaitoksesta tietoyhteiskunnan tavarataloksi ja hybridiseksi kulttuurilaitokseksi”valottaa kiinnostavasti kirjastolaitosten historiallista kehitystä hyvinvointipalveluksi. Sevänen ja Vainio kysyvät, päätyykö kirjasto lopulta toimimaan omia periaatteitaan vastaan noudattamalla markkinalogiikkaa ja vastaamalla ensisijaisesti kysyntään.

Kirjastolaki vuodelta 2016 edellyttää kansalaisten ”pääsyn tietoon ja kulttuurisisältöihin”, mutta jos kirjastojen hankinnat tehdään elämys edellä, missä määrin kirjastoa enää ohjaa kirjastolain alkuperäinen päämäärä? Erilaiset harrastusmahdollisuudet ovat rahassa suoraan pois kaunokirjallisuuden hankkimiselta ja lainauspalveluiden kehittämiseltä – varsinkin, kun suurin osa kirjaston käyttäjistä haluaa edelleen vain lainata kirjoja.

Asia on monisyinen, sillä toisaalta kirjaston täytyy pystyä houkuttelemaan myös uusia käyttäjiä ja nuoria. Kirjasto voi olla monelle turvallinen paikka, olohuone ja harrastustila, jota ei esimerkiksi kotoa löydy. Tutkimusten mukaan kirjastolla on tärkeä rooli maahanmuuttajille, työttömille, eläkeläisille ja yksinäisille ihmisille, vaikka meillä Suomessa kirjasto onkin vähemmän sosiaalinen paikka kuin esimerkiksi Norjassa ja Tanskassa. Hyvinvointinäkökulma ja sivistysnäkökulma voivat siis nakertaa toisiaan, ja olisi tärkeää löytää malli, joka palvelisi mahdollisimman hyvin molempia.

Kirjallisuuden nimissä syntyneet laitokset ovat moninaistuneet, levittäytyneet ja sulaneet uusien viestintämuotojen ja hyvinvointipuheen edessä. Samantyyppinen tendenssi toistuu puhuttaessa äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineesta, joka käsittää opetussuunnitelma toisensa perään yhä enemmän muuta kuin painettua kaunokirjallisuutta.

Kati Launis ja Aino Mäkikalli analysoivat lukion opetussuunnitelmaa artikkelissaan ”Mitä tehdä, kun Shakespeare ei vloggaa eikä Waltari twittaa?” Tutkijat vertaavat nuorten kirjastonkäyttäjien lainausdataa sekä lukion äidinkielen Särmä-oppikirjaa ja niistä syntyvää kuvaa nuorten lukemiskulttuurista.

Tutkijat hahmottelevat artikkelissaan ajatuksen, joka läpäisee koko teoksen: opetuksessa on siirrytty kirjallisuuden opetuksesta vahvemmin kohti kulttuurin opetusta, jolloin käsittelyssä on yhä moninaisempia kulttuurisia tekstejä. Myös kirjallinen elämä ja tekstit tuntuvat integroituvan yhä vahvemmin laajempaan kulttuuriseen elämään tekstimuotojen moninaistuessa.  (Nykyään puhutaankin usein monilukutaidosta, joka käsittää myös muut kuin kirjoitetun tekstin muodot.) Kuten Launis ja Mäkikalli huomauttavat, tämä moninaisen tekstiaineiston opiskelu ohjaa katsomaan tekstien analyysia, rakenteita ja muodostumismekanismeja sen sijaan, että kannustaisi lukemisen pariin harrastuksena.

Jokainen lukion äidinkielen opettaja tietää opetussuunnitelman runsauden olevan taakka opetukselle. Tällöin voidaankin kysyä, miksi muuttuva mediaympäristö, vuorovaikutustaidot ja viestintä on omaksuttu juuri osaksi äidinkielen ja kirjallisuuden oppiainetta. Onko tällöin enää kyse vain äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineesta?

Kirjallinen kulttuuri nielaisee sisäänsä muun kulttuurin, joka nielaisee sisäänsä kirjallisen kulttuurin.

Lainausdatan riitelevät rytmit

Launiksen ja Mäkikallin artikkeli valottaa aihetta kirkkaasti, mutta muutama asia jää mietityttämään minua lukijana. Kirjoittajat analysoivat vain yhden kaupungin (Vantaan) lainausdataa ja vain yhtä oppikirjaa (Otavan Särmää). Kirjoittajat toteavat, että aineiston perusteella nuoret näyttäisivät ohjautuvan sellaisen kirjallisuuden pariin, joka on kiinteästi yhteydessä internetiin ja sosiaaliseen mediaan. Kuitenkin ajattelisin, että ykköspaikkaa vantaalaisten nuorten lainaustilastoissa (2016–2017) pitävä John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe (2013) saattaa olla listan kärjessä some-suosionsa lisäksi myös siksi, että se esiintyy Särmän kirjalistalla. Särmä on Vantaan lukioissa vielä keväällä 2021 (nopean vilkaisuni perusteella) suosituin oppikirja.

Launis ja Mäkikalli ehdottavat, että lukioissa pitäisi opettaa enemmän eläytyvää lukemista, jossa periaatteena on, että kirjoja luetaan, koska se on nautinto. Itse asiassa lukion opetussuunnitelman perusteissa (2015 ja 2019) eläytyvän lukemisen opettaminen kuitenkin jo mainitaan. Lisäksi kirjoittajat kannustavat oppimateriaalien tekijöitä erilaisten lukemiseen innostavien sovellusten kehittämiseen. Tällaisia on kehitettykin jonkin verran, erityisesti nuoremmille ikäryhmille. Kyse on mielestäni ennemmin siitä, miten ne onnistuvat tavoittamaan nuoret.

Sosiaalisella medialla toki on, kuten kirjoittajat esittävät, suuri vaikutus nuorten lukemiseen. Itse ajattelen, että siksi nimenomaan vertaisvinkkausta tulisi tukea ja mahdollistaa entisestään. Myös KEMM:ssä esiin nouseva yhteisöllinen lukeminen näyttää suuntaa lukemisen tulevaisuudelle, jossa kokemuksia, tunteita ja mielipiteitä jaetaan eri alustojen mahdollistamina.

Juhana Venäläinen esittää artikkelissaan ”Ajattelun riitelevät rytmit: Kirjallisen elämän temporaalisuuksia mitallistetussa yliopistossa”, että ”digitaalisten välineiden kautta omaksutut lukemisen ja kirjoittamisen tavat asettavat uuden standardin, jonka vaikutuspiiri ulottuu myös verkon ulkopuoliseen kirjalliseen elämään” (s. 191). Venäläinen kirjoittaa tässä yhteydessä nimenomaan tutkijoiden työn muutoksesta, mutta väite on kiinnostava laveasti tulkittunakin ja ansaitsisi lähempää tarkastelua tulevaisuudessa.

Kirjastolaki vuodelta 2016 edellyttää kansalaisten ”pääsyn tietoon ja kulttuurisisältöihin”, mutta jos kirjastojen hankinnat tehdään elämys edellä, missä määrin kirjastoa enää ohjaa kirjastolain alkuperäinen päämäärä?

Pirstoutunutta kirjallista elämää on yhä vaikeampi hahmottaa

Kulttuurin nykytilaa hahmotteleva tieteellinen tieto voi vanheta nopeasti. KEMM -teoksessa osa artikkeleista on kirjoitettu valitettavan takapainotteisesti, ja itseäni esimerkiksi vaivaa, että loppuvuodesta 2020 ilmestyneessä teoksessa tulkitaan vuoden 2015 Lukion opetussuunnitelman perusteita, kun uusimmat julkaistiin 2019.

Anna Logrénin muuttuvaa kritiikkiä käsittelevä artikkeli ”Vartijoita ja vuoron vaihdoksia: keskustelua hyvästä kirjallisuudesta kirjallisuuskritiikin muuntuvalla kentällä” keskittyy vertaamaan päivälehtikritiikkiä kirjallisuusblogeihin. Ulkopuolelle jäävät esimerkiksi monimuotoiset some-kritiikit, jotka hallitsevat sosiaalisen median kenttää yhä enemmän ja muodostavat influenssereineen oman markkinalogiikkansa. Nimenomaan blogit ovat saaneet jopa oman artikkelinsa. Pandemian mahdollisia vaikutuksia kirjalliseen elämään ei puolestaan mainita edes teoksen esipuheessa tai jälkisanoissa.

Myös tulevaisuuteen onneksi katsotaan. Kirjallinen elämä voi olla taas jopa poliittista. Markku Lehtimäki ja Lotta Luhtala hahmottelevat trendejä artikkelissaan ”Runouden muuttuvat ympäristöt: Jenni Haukion ”Suojele, älä tuhoa”, kriittinen eläintutkimus ja turkistarhausdiskurssin politiikka”. Haukio-tapausesimerkin myötä kirjoittajat esittävät, miten runolla voi olla poliittista ja yhteiskunnallista potentiaalia. Puhe poliittisesta runosta on taas nostanut päätään viime vuosina, haastaen vallitsevaa hyvinvointipuhetta.

Itselleni teoksen tärkeintä antia oli empirian kautta sen hahmottaminen, mikä kirjallisessa elämässä on itsenäisen historiamme saatossa muuttunut, ja miten muutoksessa oleva yhteiskuntajärjestelmämme vaikuttaa kirjalliseen elämään ja kirjallisuuden levitykseen, sisältöön ja kokijuuteen. ”Kirjallinen elämämme on moniäänistynyt, sirpaloitunut ja markkinaistunut” (s. 277), summaa Mika Hallila analysoidessaan jo jonkinlaiseksi kulttiteokseksi muodostuneen Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla: suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa -teoksen (2016) vastaanottoa. Eskelisen teoksen vastaanotto osoittaa, että vaikka kirjallinen elämämme ei ole arvoiltaan ja näkemyksiltään yhtenäinen, tietty hegemonia kannattelee sitä edelleen.

Artikkelit tarjoavat monipuolisen näkemyksen kirjallisen elämän muutoksiin. Kantavat ajatukset läpileikkaavat teoksen ajattelua – esillä pysyvät kirjallisen kulttuurin pirstoutuminen ja sen pohdinta, mikä ylipäätään enää solahtaa ”kirjallisen” sateenvarjokäsitteen alle. Kirjallinen kun voi olla myös ääntä ja kuvaa, niiden yhdistelmää tai jotakin aivan muuta. Kirjallinen kulttuuri tai elämä itsessään ei ole (raflaavasta otsikosta huolimatta) katoamassa, se vain muuttaa muotoaan.

Teoksen innoittamana tekee mieli liioitellen kysyä: mikä kulttuurissa jää enää kirjallisen elämän ulkopuolelle, jos mikään?

Jälkihuomautus. Tämä palstatila lienee myös sopiva areena vastata Siru Kainulaisen kirjassa minua kohtaan esittämään pieneen kritiikkiin. Artikkelissaan ”Lavarunon lumo ja lukemisen mahdollisuudet: Näkymiä nykyrunouden vastaanottoon” Kainulainen viittaa kahteen lavarunoa käsittelemääni tekstiin vuodelta 2018. Kainulainen esittää, että olisin tekstissäni neuvonut runolevyjen kuuntelijaa näin: ”Tärkeintä on avoimin mielin kuunnella, mitä tämä on ja kuulostaako se hyvältä”, minkä jälkeen Kainulainen tulkitsee tämän johdattelevan käsitykseen siitä, että ”hyvältä kuulostaminen” olisi kriteerinä kuuntelemisen jatkumiselle ja ”rajaisi yleisön mahdollisuuksia täysin avoimeen vuorovaikutukseen” (s. 393). Virke, johon Kainulainen viittaa, on kuitenkin Harri Hertellin sitaatti kirjoittamastani haastattelusta, mikä käy selkeästi ilmi alkuperäisestä tekstistä (Nuori Voima 4/2018). Lisäksi Hertell puhuu katkelmassa nimenomaan lavaruno- ja runolevykritiikistä, ei esittävän runouden vastaanotosta tai kokemisesta yleensä.