Kirjallisuus ja filosofia

Antologiamuotoinen kymmenen artikkelin kokoelma, Antti Salmisen, Jukka Mikkosen ja Joose Järvenkylän toimittama Kirjallisuus ja filosofia tarjoaa ajattelun työvälineitä alueelle, jossa jokainen kirjallisuuden, estetiikan tai filosofian parissa toimiva joutuu liikkumaan. Kirjallisuuden ja filosofian suhde on vuorovaikutteinen, alati muuttuva ja monin tavoin ristiriitainen, kertoo teos, jonka omassa sisäisessä arvojärjestyksessä kaunokirjallisuus tuntuu usein jäävän filosofialle toiseksi.

Alaotsikkonsa ”Rinnakkaisuuksia, risteyksiä, ristiriitoja” myötä teos tekee heti selväksi, että kirjallisuuden ja filosofian suhteen kartoittamisen perusta ei ole vakaa vaan liikkuva ja taiteen ja teorian kohtaamisissa tulkinnallisesti loputon. Silti joitakin selkeitä avaimia voidaan antaa – lähtökohtana teoksessa on uusin alueen uusin tutkimus, filosofian ja kirjallisuuden teoreettiset, metodologiset ja taiteelliset kohtaamiset.

Rajapintoja ja tulkintaa

Kaunokirjallisuus on antanut virikkeitä monille filosofeille. Monissa tapauksissa myös filosofinen näkemys maailmasta ja ihmisestä rakentuu kaunokirjallisen teoksen varaan, kuten esimerkiksi Franz Kafkan, Samuel Beckettin, Paul Celanin, Edmond Jabèsin ja Jorge Luis Borgesin teoksissa, jotka eivät Kirjallisuuden ja filosofian mukaan ole ”vain mannermaisen filosofian viitepisteitä, vaan osa niiden ajattelutapoja muokkaavaa perusmateriaalia, jonka vastaanotto on julkista ja tulkinta jatkuu edelleen”.

Kirjallisuuden ja filosofian suhteessa kiinnostavimpia ovat yhtäältä raja-alueet, joissa erottelu vaikeutuu, ja toisaalta limittymiskohdat, joissa molemmat erottuvat ja samalla muodostavat uusia lajityyppejä. Esseen merkitystä korostetaan heti kirjan alussa: esseehän on kirjallisuutta ja filosofiaa limittävä lajityyppi jo Michel de Montaignesta (1533–1592) alkaen.

Jukka Mikkonen kirjoittaa artikkelissaan filosofisen kaunokirjallisuuden arvosta ja muodoista. Hän jäsentelee peruslähtökohtia fiktion sisältämän filosofisen aineksen tulkitsemiseen muun muassa niin sanotun institutionaalisen argumentin ja sen ongelmallisuuden kautta. Hän tuo monin tavoin esiin sen, että esteettisen kokemuksen ja tieteellisen tiedon tarjoamisen suhde ei ole yksiselitteinen.

Kiinnostavimpia ovat kirjallisuuden ja filosofian raja-alueet ja limittymiskohdat.

”Ammattifilosofian” yliopistopainotteinen instituutio ei voi rajoittaa filosofiaa pelkästään tieteen harjoittamisen piiriin, sillä filosofia rönsyilee myös kaunokirjallisen puolelle. Mikkonen kirjoittaa muun muassa Arthur C. Dantosta, joka muistutti filosofien esittäneen näkemyksiään aforismein, runoin, hymnein, essein, kirjein, kritiikein ja monin muin tieteellisestä ilmaisusta poikkeavin tavoin.

Mikkonen avaa hyviä tarkasteluhorisontteja siihen, miten kaunokirjallisuuden sisältämä filosofisuus voi ensinnäkin herättää filosofista ajattelua filosofiaan perehtymättömissäkin ja toiseksi, kaunokirjallinen ilmaisu voi inspiroida ja haastaa filosofeja.

Joose Järvenkylä tarkastelee myöhäis-Wittgensteinin murrettua tyyliä. Rikotun, epäjatkuvan, aforistisen tyylin käyttö on yksi mielenkiintoisimmista kirjallisuuden ja filosofian rajakohdista, risteyspaikkoja niiden rosoisemmalta laidalta. Järvenkylän artikkeli on ajankohtainen monilla nykykirjallisuutemme reunamilla, joissa tyylisekoituksia ja eheyden rikkomisia tapahtuu.

Myös Sami Sjöbergin kirjoitus valkoisen tyhjän sivun poetiikasta valottaa kiinnostavasti poissaolon läsnäoloa. Hän tarkastelee niin sanotun roman blancin merkitystä 1900-luvun avantgardessa.

Kaunokirjallinen ilmaisu voi inspiroida ja haastaa filosofeja.

Kirjan paras teksti on Kuisma Korhosen, joka osaa kirjoittaa samanaikaisesti tietopitoisesti ja nautittavasti. Hänen Genet’ä, Hegeliä ja Derridaa käsittelevä esseensä on ihanaa luettavaa. Hän on osannut päästää sopivassa määrin irti tieteellisen tekstin kaavoista, mutta teksti pysyy silti täsmällisenä ja jäntevänä. Kun Korhonen kirjoittaa kohtaamisen kokemuksesta, lukijana todella tuntee pääsevänsä elävästi kohtaamaan sekä filosofian että kirjallisuuden.

Kiintoisasti omilla teillään kulkeva Tere Vadénin artikkeli katsahtaa suomalaisen kirjallisuuden ja filosofian ongelmiin Seitsemän veljeksen kautta. Millainen kuilu onkaan syntynyt, kun eräkirjallisuuden omintakeisen filosofinen perinne ja suomen kieli ovat pyrkineet sopimaan eurooppalaiseen kirjallisuuskäsitykseen?

Päättymätön liike, alituinen epäily

Kirjallisuuden ja filosofian suhdetta kuvaillaan kirjassa monella tavoin vuorovaikutteiseksi, värikkääksi. Filosofia ja kirjallisuus tarvitsevat toisiaan, pitävät toisensa liikkeessä. Jatkuva prosessi ei niiden välillä pääty tai sulkeudu, vaan sisältää alituista epäilyä, vastakarvaakin.

Kirjallisuus ja filosofia -teoksen omaan kielellisen ilmaisun tyyliin olisi kirjan kokonaisuudessa kannattanut kiinnittää enemmän huomiota. Etenkin kirjan alkupuolen teksteissä asiat sanotaan monin paikoin puurtavan työteliään tuntuisesti, mikä muodostaa harmillisen kontrastin sille filosofian ja kirjallisuuden suhteen eloisuudelle, jota teos nimen omaan haluaa korostaa.

Johdanto-osuuden ensimmäisellä sivulla sanaparin ”kirjallisuus ja filosofia” toistelias pyörittely tuntuu siltä, kuin tekijät olisivat halunneet jäljitellä kuivakointa mahdollista kurssikirjatyyliä. Ehkä se on ollut tarpeen, jotta tällaiset kirjat menisivät kaavoihinsa kangistuneessa akateemisessa kontekstissa kaupaksi. Akateemista tyyliä ei silti tekisi epäuskottavaksi pieni kielellinen nyansointi, irtiotot – ehkä jopa pienet lipsahdukset kaunokirjallisuuden puolelle, minkä osa kirjoittajista on tajunnutkin.

Kirjallisuus ja filosofia on laajaa aluetta esittelevä ja tarpeellinen teos, jonka kompaktiin, alle 200-sivuiseen muotoon tiivistäminen on jo ansio sinänsä. Havainnollistavia tekstikatkelmia filosofisesta kaunokirjallisuudesta ja kaunokirjallisesta filosofisesta kirjallisuudesta olisi saanut olla kokonaisuudessa enemmänkin.