Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa

Knud Romer oli ehtinyt saada mainetta Tanskassa räväkkänä mainosmiehenä ja näyttelijänä ennen kuin hän vuonna 2006 julkaisi esikoisromaaninsa Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa (Den som blinker er bange for døden). Kriitikkojen ylistämä ja monia kirjallisuuspalkintoja voittanut romaani nosti Tanskassa suuren kohun ja Romerin nimen lopullisesti kaikkien tanskalaisten huulille. Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa käsittelee arkaa aihetta, toisen maailmansodan jälkeistä traumaa ja saksalaisvastaisuutta, josta Tanskassa on vaiettu pitkään. Viime aikoina aihe on kuitenkin ollut Tanskassa paljon pinnalla ja herättänyt kiivasta keskustelua tiedotusvälineissä.

Knud Romerin osittain omaelämäkerrallisen romaanin kertojana toimii tanskalaisen isän ja saksalaisen äidin ainoa poika Knud. Poika piirtää kuvan äärimmäisen julmasta ja epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, jossa kahden kulttuurin välissä tasapainotteleva lapsi janoaa turhaan ympäristön hyväksyntää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta oman yhteisönsä kanssa. Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa on kerrottu minämuodossa lapsen näkökulmasta, vaikkakin kertojalla on jo aikuisen Knudin ymmärrys ja kyky analysoida tapahtumia. Taaksepäin katsova kertoja liikkuu useissa eri ajoissa ja paikoissa. Hän muistelee omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä kertoo samalla vanhempiensa ja isovanhempiensa tarinaa.

Kertoja-Knud syntyy vuonna 1960 Tanskassa, sjellantilaisessa pikkukaupungissa Nykøbing Falsterissa, jossa hän viettää lapsuutensa ja nuoruutensa. Nykøbing on kaupunki, joka Romerin sanoin ”alkaa päättymällä”:

”Joka tänne syntyy, ei pääse pois, joka tulee muualta, ei pääse tänne. Elämä kulkee suoraa viivaa, ainoan jälkensä se jättää vaatteisiin, jotka haisevat kesällä lannalta ja talvella sokerijuurikkaalta. Täällä minä synnyin 1960, enkä missään muualla ole päässyt yhtä lähelle olemattomuutta.”

Vielä yli kaksikymmentä vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen sodan varjot näkyvät ja vaikuttavat. Saksalaista äitiä ei hyväksytä Tanskassa, perhe kokee jatkuvaa syrjintää, ja Knudia kiusataan ja haukutaan koulussa. Knud kasvaa peläten joka hetki kotikaupunkinsa pilkkaa ja julmuutta. Vaikka hän kuinka opettelee olemaan niin kuin muutkin lapset, mikään ei tunnu auttavan. Jokapäiväisestä elämästä tulee yhtä olemassaolon taistelua, pitkiä kiertoteitä kouluun, välttelyä, lumipesuja ja haukkumanimiä.

Koulussa opettajat pönkittävät saksalaisvihaa. Koulukaverit nimittelevät Knudia saksalaissiaksi ja hänen äitiään natsiksi. Ihmiset kääntyvät kadulla poispäin, ja koko kaupunki kääntää Knudille ja hänen äidilleen selkänsä. Isän rooli jää passiiviseksi. Perhe sinnittelee syvenevässä yksinäisyydessä ja sulkeutuu vähitellen kotiinsa kuin vankilaan. Ovet ovat ikuisesti lukossa ja verhot vedettyinä ikkunoiden eteen.

Vain sukeltamalla omaan mielikuvitukseensa ja myyttisiin sukutarinoihin Knud saa hetken hengähtää kiusaajilta. Lapsuudenkodissa asustaa aaveita: kaappikello käy samaa tahtia kuin kuolleen isänäidin kävelykeppi rappukäytävässä, samoin jo kuollut saksalainen isoisä vahtii tiukasti pöytätapoja ja olohuoneen lukitussa piironginlaatikossa lymyää äidin koko menneisyys. Realistinen kerronta muuttuu hetkessä taidokkaan maagiseksi, kun Knud sukeltaa tähän mielikuvituksen maailmaan.

Kaksi kulttuuria: naurettava ja romantisoitu

Tummasta ja myös ahdistavasta aiheesta huolimatta Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa sisältää paljon koomisia ja farssimaisia piirteitä, jotka saavat aika ajoin hykertelemään naurusta. Tanskalaiset isovanhemmat esimerkiksi kuvataan yritteliäinä aina hölmöyteen saakka. Isoisä luo bussireittejä ei-minnekään, perustaa hotelleja, joissa ei ole asiakkaita ja näyttää kaupunkilaisille elokuvia, joita nämä eivät erota todellisuudesta. Tanskalaiset lautat, sillat ja majakat toimivat avuliaasti, kun saksalaiset sotilaat tunkeutuvat Tanskaan ja marssivat Falsterin kautta Kööpenhaminaan kenenkään estelemättä. Knudin aina yhtä auttavainen isä neuvoo Nykøbingin yksisuuntaisilla kaduilla eksyvät sotilaat oikeaan suuntaan, ja niin Tanska on miehitetty.

Isän puoleisesta suvusta piirtyy täysin naurettava kuva. Romaanin komiikka tuntuu liittyvän yksinomaan Tanskaan. Vastakohdaksi pohjoismaiselle suoraviivaiselle elämänmenolle nousee puolestaan ankara mutta ehdottoman kiehtova ja mystinen saksalainen perintö. Saksalaisiin sukutarinoihin liittyy myös monta kipeää ja julmaa ihmiskohtaloa.

Erityisesti äidin ja äidinäidin tarinoista muodostuu Knudille tärkeitä. Äiti Hildegard polttelee pikkusikarejaan ja käy muistoissaan läpi elämäänsä. Hän palaa välillä nuoruutensa preussilaiseen maalaisaatelin luksuselämään, toisinaan hän taas unohtuu muistelemaan ensirakkauttaan ja toimiaan sodanaikaisessa vastarintaliikkeessä. Saksaan liittyy myös historia, jonka puutteesta Knud kärsii. Huolimatta monista sukutarinoista, joita hänelle kerrotaan, hän ei tunne kuuluvansa minnekään. Knud kadehtii saksalaisia serkkujaan, joilla kovasta kurista huolimatta on kuitenkin historia.

Tasapainottelu kahden erilaisen maailman välillä on toisinaan hyvinkin kouriintuntuvaa. Knud istuu saksalaisen isoäitinsä kanssa jouluaattona lukemassa satukirjaa, jonka maailma herää eloon. Kissa kehrää uuninpankolla, postitorvi törähtää kadulla, vuoristoseutu ritarilinnoineen levittäytyy Knudin ja isoäidin ympärille, ja taivas kaartuu heidän yllään täynnä enkeleitä. Taikuus liittyy ennen kaikkea isoäidin läsnäoloon, sillä isoäiti saa halutessaan lumenkin satamaan. Silmänräpäyksessä saksalainen vuoristomaisema on kuitenkin tiessään ja Knud joutuu jälleen palaamaan arkeen:

”Naks, kattolamppu rävähti palamaan, isä tuli huoneeseen. Kaikki sammui pois, takkatulet, kissat, linnat, ritarit. ’Pimeässäkö te luette’, jupisi isä ja silmäsi ympärilleen, kiilsikö mahonkipöytä, olivatko matot suorassa ja pöytähopeat laatikoissaan, kyllä, kaikki oli ojennuksessa.”

Vastakkainasettelu kulttuurien välillä on välillä häiritsevän yksioikoista. Ihailtu vanha saksalainen arvomaailma ja naurunalaiseksi tehty tanskalainen maailmankatsomus eivät vastakohtapareina ole kovin tasapainoinen eikä aina edes onnistunut. Toisaalta kulttuurien eriarvoisuus tulee ymmärrettäväksi, sillä tanskalainen yhteisöhän on juuri se, joka ei koskaan toivota Knudia tai hänen äitiään tervetulleeksi.

Kielen, kerronnan ja tarinan lukunautinto

Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa on ehdoton lukunautinto kielen, kerronnan ja tarinan osalta. Lisäksi sen aihe puhuttelee. Romerin romaanissa nousevat esille vahvasti ennakkoluulojen ja muukalaispelon teemat sekä niiden kauaskantoiset seuraukset. Lukija jää miettimään kysymystä, voiko omasta perimästään häpeää tunteva lapsi onnistua pääsemään yli traumastaan ja onko tämänkaltaisista lähtökohdista tulevalla lapsella mahdollisuus rakentaa itselleen eheä identiteetti. Knudille menneisyyden unohtaminen ei ole helppoa. Nykøbingistä ja synnyinkaupungin sulkeutuneesta yhteisöstä tulee hänelle mielentila, josta hän ei vapaudu edes silloin, kun hän muuttaa pois kaupungista.

Romer alkoi ensin kirjoittaa romaania saksaksi mutta siirtyi myöhemmin käyttämään tanskan kieltä. Kirjailija on kuitenkin sanonut, että kieltä, jolla hän kirjoittaa, ei oikeastaan ole edes olemassa. Se on tanskaa, mutta sen juuret ovat saksalaisissa romantikoissa. Ehkä juuri tästä syystä romaanin kieli parhaimmillaan onkin värikkyydessään ja runollisuudessaan tuoreen tuntuista. Arja Kanteleen suomennos toimii erinomaisesti.

Aiheen ajankohtaisuudesta kertoo se, miten romaani otettiin vastaan Tanskassa sen ilmestyessä. Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa on omaelämäkerrallinen nimien, päähenkilön syntymävuoden, asuinpaikan ja jopa osoitteidenkin osalta. Kuitenkin Romer on aina korostanut, että kyseessä on fiktiivinen tarina. Siitä huolimatta se on saanut muiden muassa falsterilaiset hermostumaan. Romer onkin haastattelussa todennut, että vielä kuusikymmentä vuotta sodan päättymisenkään jälkeen Tanskassa ei pystytä käsittelemään saksalaisvihaa avoimesti.