Tarinoiden paluu aloittaa Café Voltaireksi ristityn kirjasarjan, jota on tarkoitus jatkaa muiden maiden nykykirjallisuuksia esittelevillä esseekokoelmilla. Kirjan ihka ensimmäinen teksti valaisee valitun sarjanimen taustaa ja hahmottaa kirjallisuuden keskustelevaa ulottuvuutta kahvila-metaforan avulla.

Kahvilalla on sijansa myös teoksen kansikuvassa. Pienen pyöreän pöydän ja kahden tuolin takana on ranskankielisen kirjoituksen täyttämä seinä, josta erottuu nimi Madame de Sévigné. Kansikuvitusta hallitsevaa puna-valko-sinistä trikolori-väritystä rikkovat vain muutamat mustat tekstipätkät. Kenties niiden tarkoitus on muistuttaa frankofonisesta eli ranskankielisestä kirjallisuudesta, jota kirjoitetaan muualla kuin Ranskassa tai joka on juuriltaan ei-ranskalaisen kirjoittamaa. Tällaisia – erästä esseistiä lainatakseni – ”ranskalaisuuden rajoilla olevia kirjailijoita” ovat esimerkiksi karibialaiskirjailijat Raphaël Confiant ja Maryse Condé. Esitellessään myös frankofonisia kirjailijoita esseekokoelma herättelee pohtimaan muun muassa sitä, mitä ranskalainen kirjallisuus oikeastaan on.

Sujuvaa, symmetrisesti

Rakenteellisesti Tarinoiden paluu on varsin symmetrinen kirja. Toimituskolmikon laatimat, kokoelman keskeisiä teemoja taustoittavat johdantoluvun esseet ovat melko yhdenmittaiset. Tilan demokraattinen tasajako jatkuu kirjailijaesseissä, joista kukin kattaa kymmenisen sivua. Se riittää oleellisen esiintuomiseen mainiosti, vaikka sisältää myös hakuteosmaisen aineksen. Sitä edustaa kunkin esseen aloittava tiivis, valokuvalla oheistettu kirjailijaesittely sekä loppuun sijoitettu bibliografinen materiaali. Esseet on jaettu temaattisesti neljään ryhmään. Kussakin ryhmässä on kuusi esseetä. Joidenkin esiteltyjen kirjailijoiden tuotantoa on suomennettu kohtalaisesti, toisilta vain yksi teos. Suurin osa esitellyistä kirjailijoista on miehiä.

Kokeellisen uuden romaanin kirjailijoista nousee esiin tunnettujen konkareiden joukko, josta moni on jo mennyt manan majoille. Kukapa ei olisi joskus törmännyt sellaisiin nimiin kuin Nathalie Sarraute, Alain Robbe-Grillet tai Marguerite Duras. Viime vuosina ilmestyneet käännökset ovat laajentaneet myös Georges Perecin suomalaista lukijakuntaa. Yllättävin tässä joukossa käsitelty kirjailija lienee Tsekkoslovakiassa syntynyt Milan Kundera.

Tarinankerrontaa ja perinteistä todellisuudenkuvausta vieroneiden kokeilijoiden jälkeen kokoelma esittelee tarinoiden pariin palanneita kirjailijoita. Ensimmäisenä ovat vuorossa ne, jotka ryhtyivät kirjoittamaan uusia myyttejä tietoisina niin tarinoiden tarinallisuudesta kuin niiden jatkuvasta läsnäolosta ihmiselossa. Tähän ryhmään mainiosti sopivan Michel Tournierin lisäksi esitellään muun muassa maailman ranskalaiseksi luonnehdittu Jean-Marie Gustave Le Clézio, filosofiasta ja uskonnoista kiinnostunut Eric-Emmanuel Schmitt sekä muinaista Egyptiä miljöönä suosiva Christian Jacq.

Omakohtaista, usein eroottista ja fiktiota faktaan sekoittavaa identiteettikirjallisuutta näyttävät Ranskassa tämän esseekokoelman valossa kirjoittavan lähinnä naiset. Arkisia tarinoita nykyihmisistä kirjoittavaa Anna Gavaldaa lukuun ottamatta näiltä naisen ruumiillista minää käsitteleviltä kirjailijoilta on suomennettu kultakin vain pari teosta. Gavaldan kirjoissa rakkaudesta on toivoa, mutta esimerkiksi Emmanuèle Bernheim palaa Bovary-kompleksiin ja romanttisen rakkauden mahdollisuuteen vain kirjailijoiden kuvaamana harhana. Miehistä tässä osiossa on mukana homoseksuaalisuutta omien kokemuksiensa pohjalta luotaava Hervé Guibert.

Ranskassa yhteiskunnallinen nykykirjallisuus kyseenalaistaa elettyyn arkeen vaikuttavia arvoja. Kirjailijaesseet osoittavat kritiikin olevan epäsuoraa. Kritisoinnin kohteita ovat etenkin elämän tyhjyys ja kulutusrieha. Näihin kysymyksiin tarttuneista kirjailijoista esitellään muun muassa mediakirjailijat Michel Houellebecq ja Frédéric Beigbeder, jotka ovat osa teoksiensa kritisoimaa ilmiötä. Yhteiskunnallista naiskirjailijaa edustaa pornosta ja väkivallasta kiinnostunut Virginie Despentes.

Kiitoksia tälle kirjalle

Tarinoiden paluu onnistuu vakuuttamaan siitä, että puheet Ranskan nykykirjallisuuden kriisistä ovat liioiteltuja. Angloamerikkalaisen tuotannon vyöry ei ole tukahduttanut ainakaan ranskalaista kirjallisuutta, eikä tarinoiden kertomisen taito ole taantunut. Vaikka esitellyt kirjailijat on ryhmitelty kokoelmassa suurien teemojen alle, esseistä välittyy silti myös heidän tuotantojensa yksilöllisyys ja omalaatuisuus. Kirjailijoita tai yksittäisiä teoksia ei tulkita puhki, vaan kokoelmasta uusia kirjavinkkejä löytävien tulevia lukukokemuksia säästetään liian yksityiskohtaisilta ennakkoselvityksiltä. Suomennettujen ranskalaisteosten tarjontaa silmäillessä tulee vain toivoneeksi, että sitä olisi enemmän. Kokoelman tekijät muistuttavatkin kääntäjien hiljaisen ja monesti huomiotta jäävän työn tärkeydestä.

Tarinoiden paluu vastaa odotuksia ja saavuttaa useimmat tavoitteensa. Se on lukijaystävällinen kädenojennus kaikille ranskalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille. Kirjallisuutta harrastavan jokamiehenkään ei tarvitse hankkia selitysteosta tai käsitesanakirjaa ymmärtääkseen lukemaansa. Toteutus on selkeä ja huoliteltu. Esimerkiksi sanotun päällekkäisyyttä esseissä esiintyy vain vähän, vaikka sen vaara on selvästi olemassa. Tälle kokoelmalle soisi hyvän vastaanoton ja paljon lukijoita. Teokselle voisi kuvitella jopa jonkinlaisen tilauksen, sillä edellisten Ranskan nykykirjallisuutta käsittelevien esseekokoelmien ilmestymisestä on jo nelisenkymmentä vuotta.

Jaa artikkeli: