Meiltähän tämä käy

Meiltähän tämä käy jatkaa Kreetta Onkelille tuttuja teemoja ja tyyliä. Auttavia käsiä on sittenkin, mutta itsestään huolehtiminen on sekin tärkeää.

Taloudellisesta väkivallasta parisuhteessa on viime vuosina puhuttu entistä enemmän. Siitä voi olla kyse esimerkiksi tilanteessa, jossa vauraampi puoliso maksattaa vähemmän tienaavalla perheen ruoat ja lasten menot. Tällaisessa asetelmassa elämäänsä yrittää pitää kasassa Kreetta Onkelin Meiltähän tämä käy -romaanin (2020) päähenkilö Paula von Renqvist.

Paula on kovasti sukua Onkelin Kotirouva-romaanin (2007) Sirrelle. Molemmat naiset luovivat väkivaltaisessa suhteessa ja omistautuvat kodin ja lasten hoitamiselle. Sirren tavoin myös Paula pitää yllä haitallista perhekuviota selitellessään lapsille isän kiukkukohtauksia parhain päin ja vastaanottaessaan nälvimiset ja nimittelyt. Hakematta tulee mieleen myös Maria Jotunin Huojuvan talon (1963) perhehelvetti.

Vallankäytön ytimessä tuntuu tällä kertaa olevan erityisesti raha, jota von Renqvistien perheessä riittää.  Puppe von Renqvist on baltialaisia työmiehiä riistäen tehnyt tiliä kiinteistö- ja rakennusyrittäjänä. Viimeisin hanke, tornitalo, on noteerattu jopa maailmanlaajuisesti. Perhe asuu hulppeassa jugendasunnossa Erottajalla, eikä aamupalalta puutu tuoreita hedelmiä tai vaatekaapista käsintehtyjä italialaisia kenkiä.

Se, mitä sen sijaan puuttuu, on henkinen hyvinvointi. Jokainen perheenjäsen voi pahoin omalla tavallaan.

Pahimmassa jamassa on Paula, joka kotiaskareiden ohella pyörittää pientä leipomoa. Yritys ei ole lähtenyt niin hyvin lentoon, että Paula voisi maksaa sieltä itselleen palkkaa. Lapset, teini-ikäiset Armi ja Paavo, kuitenkin saavat kaiken mitä haluavat, vaikka sitten Paulan pikavippien avulla, jos ei muuten. Perheestään piittaamaton Puppe ei tonnin talvitakkien kustannuksia kuittaa.

Paikoilleen jähmettynyt kuvio liikahtaa kerralla uuteen suuntaan, kun Armi kohtaa Jalon, alkoholisoituneen joogaohjaajan. Puppe ei tätä tietenkään sulata, vaikka itse onkin viihtynyt viikonloppu toisensa jälkeen Helsingin yössä. Paula lentää ulos ylellisestä kodistaan ja valkoviinin liukastama alamäki kohti kaupungin vuokralähiötä alkaa.

Onkeli asettelee kiinnostavasti vastakkain kantakaupungin ja lähiön elämänmenoa. Asetelma on tuttu jo Finlandia Junior palkitusta Poika joka menetti muistinsa -lastenromaanista (2013). Kirjan alussa Paula ajattelee, ettei mitenkään voisi asua lähiössä, mutta vuokra-asunnon saaminen kaukaa keskustasta onkin asunnottomalle, luottotietonsa menettäneelle ja byrokratian uuvuttamalle Paulalle lopulta lähes lottovoitto. Kun elämä ajaa yli, näkökulmat muuttuvat.

Harkittua niukkuutta

Onkeli rakentaa hahmojen taustat ohimennen mainiten ja pieniin yksityiskohtiin nojaten. Esimerkiksi Pupen suorastaan narsistisen persoonallisuuden sekä kontrollin- ja alistamisenhalun syitä kirjailija ei juurikaan ruodi. Lukijalle riittävät informaatioksi Töölön kisahallin juoppoputkassa välähdelleet muistikuvat lapsuuden hylkäämiskokemuksista.

Tapahtumat vyöryvät pääosin tarinan nykyhetkessä. Muutama harkittu, pitempi takauma valottaa varsinkin lomamatkojen katastrofeja, useimmiten Paulan, toisinaan Paavon näkökulmasta.

Paulan taloudellinen asema käy sydäntä riipaisevan selväksi esimerkiksi rantaloman kuvauksessa:

”Perhelomalla Portugalissa Puppe oli vuokrannut itselleen rantatuolin. Paula oli maannut pyyhkeen päällä hiekalla. Hän oli ollut rahaton. Tuolivuokra oli ollut viisi euroa, ja Puppeen oli iskenyt nuukuus. Paula ei ollut pyytänyt tuolia.” (s. 38.)

Ekonomisuus takaumien käytössä ja taustojen hahmottelussa ihastuttaa. Tunnen suurta oivaltamisen ja yksityiskohtien yhdistelyn iloa. Myös Paulan luisu kohti äärimmäistä pohjaa tulee esiin selvemmin ilman laajoja poikkeamia.

Säästeliäisyys on ollut tyypillinen piirre myös Onkelin kielessä aivan Ilonen talo -esikoisteoksesta (1996) lähtien. Luin romaanin tuoreeltaan ja muistan, miten rohkeilta – melkein röyhkeiltä – lakonisesti pudotellut päälauseet tuntuivat. Kirjailija ei edelleenkään tuhlaa paukkuja turhaan selittelyyn, mutta jonkinlaista laventumista ilmaisussa on aistittavissa.

Kun elämä ajaa yli, näkökulmat muuttuvat.

Kohti omaa elämää

Romaani tikuttaa eteenpäin hallitusti, jännitteensä säilyttäen. Loppua kohti touhu tiivistyy ja tapahtumat rytisevät vauhdilla maaliinsa. Paula pyristelee pinnalle ainakin osasta hankaluuksia. Auttavia käsiä on sittenkin olemassa.

Loppu on varovaisen toiveikas. Sekä Paula että hänen mukanaan muuttaneet lapset asettuvat uuteen elämään ja äitiään välillä aika avoimestikin halveksuneet, hedonistiset teinit kasvavat hitusen aikuisemmiksi.

Varsinkin Paavo alkaa kurkottaa kohti tulevaisuutta uusien realiteettien pohjalta:

Paavo jättäisi entiset, lellityt ja lapselliset kaverinsa. Hän ei kiusaisi enää itseään piireissä, jotka eivät vastannet hänen tilannettaan, eivätkä hänen arvojaan. Paavo koki murtautuvansa jäykkien ja tietämättömyyteen perustuvien harhojen, yksiulotteisen arvomaailman läpi kohti laajempaa näkemystä yhteiskunnasta. (s. 247–248.)

Avoimeksi kuitenkin jää, onko Paula lopulta oppinut mitään, vai jatkuuko sama silmien sulkeminen, tunteiden tukahduttaminen ja itsepetos. Osaako ikänsä muita palvellut nainen todella elää itsenäistä elämää?

Paulan hahmo jää vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa. Erityisesti mietityttää naisen loputon venyminen ja yrittäminen.

Paula on vienyt naisille tyypillisen muille ihmisille omistautumisen äärimmilleen. Kaiken aikaa on oltava valppaana, huomattava läsnäolijoiden tarpeet ja vastattava niihin viipymättä. Viis siitä, vaikka hintana on se, ettei nainen pysty ”vaipumaan itseensä muutoin kuin olleessaan täysin yksin” (s. 147).

Onkelin romaani herättää pohtimaan omiakin tekemisiä ja muistuttaa oivaltavasti siitä, että vaikka tarvitsevuus ja toisten tukeminen on jossakin mittakaavassa kaunista, tärkeintä on silti pitää itse huolta itsestään. Se ei kuitenkaan saa tapahtua Pupen metodein, toisia ihmisiä piinaamalla, alistamalla ja hyväksikäyttämällä.