Kaikessa hiljaisuudessa

Kristian Blombergin neljäs runokokoelma Kaikessa hiljaisuudessa kuvaa maailmaa ja sen ilmenemistä ihmiselle. Runot ovat rauhallisia ja paikoitellen miellyttävän raskaita. Kaikessa hiljaisuudessa ei ole kirja, jota toivoo lyhyemmäksi tai pidemmäksi, helpommaksi tai vaikeammaksi, pienemmäksi tai suuremmaksi tai hitaammaksi tai nopeammaksi kuin se on. Teos on erinomainen.

Kaikessa hiljaisuudessa on vieras objekti, kaunis ja käsittämätön.

Helsingin Sanomien kritiikissä Vesa Haapala kirjoittaa, että teos käsittelee “eri suunnilta runouden perusasioita eli kieltä, olemista ja havaitsemista tai pikemminkin oleilee niissä”. Osiin jaetun kokoelman runojen muoto vaihtelee. Tyyni, varma ote sekä erilaisten havaintojen, havaitsemisen tapojen, olemisten ja olomuotojen tarkkailu luovat osien välille jatkuvuutta.

Tuntuu mahdottomalta esittää teokselle vaatimuksia, ukaaseja tai kiristyskirjeitä. Kirja tuntuu lukijasta riippumattomalta, pelkkää inhimillistä olemista ja ymmärrystä palvelevalta. Vaikka kokoelman runot muistuttavat Blombergin aiempia kokoelmia niin tyyliltään, muodoltaan kuin aiheiltaan, on Kaikessa hiljaisuudessa vieras objekti, kaunis ja käsittämätön. Teos muuttuu aina uudelleen joksikin muuksi kuin sen ajatteli aluksi olevan.

Filosofisia tutkimuksia maisemista

Esteettinen, itsensä hallitseva mustakantinen esine vastaa kysymyksiin siitä, mitä oleminen ja erityisesti ihmisen kielellinen maailmassa oleminen ovat. Millä tavalla oleminen tapahtuu? Mitä oleminen itsessään on? Millä tavalla ihmiset, kieli ja runous ovat suhteessa toisiinsa?

Runoja yhdistää teemojen ja sävyn lisäksi myös tutkimuksellisuus. Akateemisuuden sijaan tarkoitan asennetta, jossa runoilija asettuu kohti maailmaa avoimena ja vähin oletuksin, ilman päsmäröintiä, voitontahtoa tai ennalta päätettyä lopputulosta. Kokoelman ensimmäinen osa “kaukaisuus” pohtii todellisuuden ilmenemistä ihmiselle. “Maisema, / hiljaisuus; / hiljaisuuden kehkeytyminen / katsottavaksi”, teos alkaa. Ensimmäisellä rivillä esiintyy halki teoksen toistuva motiivi.

Jokin tila, paikka tai ympäristö on maisema aina jollekin havaitsijalle, joka käsittää sen maisemaksi. Ilman todellisuuteen suuntautuvaa ajattelua niitty on kasveja, mehiläisiä ja fotosynteesiä – siis niitty, ei maisema. Todellisuuden muuttuminen abstraktista ympäristöstä käsitetyksi kokonaisuudeksi vaatii mielen, joka suuntautuu kohti paikkaa ja käsittää paikan rajatuksi kokonaisuudeksi havainnoillaan. Samalla havaitsija itse on osa tilaa, jonka hahmottaa maisemaksi.

Heti seuraava runo aloittaa kääntelyn, kehittelyn ja muutoksen, joka jatkuu myöhemmissä osissa. Maisema ei ainoastaan ole yksi yksittäinen kokonaisuus, jonka mieli havaitsee: “Maisema on kaikkialla: / muistikuvia ja ajatuksia / joilla ei muuten olisi paikkaa”.

Kokoelma siis esittää filosofisuutensa heti alussa. Kuten Harry Salmenniemen Yö ja lasi, myöskään Kaikessa hiljaisuudessa ei kuorruta laiskaa metafysiikkaa tomusokerilla, esitä esittävänsä lohdullisen syvällisiä ajatuksia. Sen sijaan Blomberg nipistää todellisuuden perimmäiset säikeet sormiensa väliin ja tarkastelee niitä eri näkökulmista löytääkseen sen, mikä niissä on merkittävää.

Kristian Blombergin passiot

Yksi keskeisimmistä taidoista, jonka Blomberg myös Kaikessa hiljaisuudessa hallitsee, on vähäeleisyys ajan, olemisen, kielen, rakkauden ja muiden inhimillisten suurten edessä. Tuntuu kuin runot valitsisivat tunteet ja voiman, mutteivät niiden oheisilmiöitä: hikoilua, loiskahtelevia kyyneitä tai falsettiin kohonnutta ääntä. Runon puhuja raportoi runouden peruspalikoissa oleilusta myös tunteikkaasti, mutta kohkaamisen sijaan hän kirjaa tunteen osaksi merkityksekästä todellisuutta.

Blombergin käsissä vähäeleisyys ei aiheuta ylitsepääsemätöntä etäisyyttä lukijan ja runon välille. Runot eivät ole saavuttamattomia, etäisiä tai viileitä, vaan ne tuovat todellisuuden pikkuseikat lähemmäs lukijaa. Runojen puhuja on havaintokyvyssään alati läsnäoloon keskittynyt; utelias, mutta ennen kaikkea suorassa kuuloyhteydessä todellisuuden perusrakenteiden ja mekaniikkojen tunteita herättävään elävyyteen.

Runot eivät ole saavuttamattomia, etäisiä tai viileitä, vaan ne tuovat todellisuuden pikkuseikat lähemmäs lukijaa.

Helsingin Sanomien kritiikissä Haapala ilahtuu teoksen rytmityksestä, mutta kirjoittaa teoksen visuaalisten jaksojen jäävän “jokseenkin yhdentekeviksi”. Ne merkitsevät, Haapalan sanoin, teoksen liiaksikin “osaksi aikamme muotokokeiluja ja visuaalisuutta”. Itselleni visuaaliset jaksot palvelevat juuri rytmitystä. Ne ovat hengähdystaukoja, joiden aikana lukija voi pohtia havaintojaan ja merkityksiään sen jälkeen, kun Blomberg on kukittanut hänet omillaan.

Osittain visuaalisten jaksojen tuoman ilmavuuden ansiosta vähäeleisyyden vaikuttavuus kertautuu kokoelman loppua kohden. Teoksen viimeinen osa, “tämä meitä ympäröivä sittenkin”, koostuu pääosin esseistisistä kahden tai kolmen lauseen kappaleista. Ne kerivät rullalle teoksessa aiemmin toistuneita ajatuksia ja havaintoja runoudesta, ihmisen tavoista havaita, ajatella ja ymmärtää, tämän tavasta ja kyvystä olla suhteessa muihin ja ympäristöönsä, sekä kielestä ja todellisuudesta.

Taidokkaasti rakennettu vähäeleisyys virittää myös lukijan havaintokyvyn äärimmilleen ja auttaa tätä kohdistamaan katseensa siihen, mikä maailmassa on keskittymisen arvoista. Runot tarkentavat lukijan aistit kohti hajallaan olevaa kauneutta, jos sitä on, siellä missä sitä on.

Se mikä piilee, kypsyy ja hajoaa

Teoksen kannet ovat mattamustat. Etukanteen on painettu kiiltävä suorakulmio, jota halkoo kolme muotoa tai hahmoa. Kaksi niistä taittuu siniseen, valkoiseen ja oranssinpunaiseen. Keskimmäinen on väritetty mustavalkoiseksi. Hahmot tuntuvat olevan liikkeessä siitä huolimatta, että pysyvät paikoillaan.

Teos on vieraudessaan ja kauneudessaan kunnioituksen ja kiitollisuuden arvoinen.

Takakannessa hahmojen tilalla on enää musta, kiiltävä tila, ja sen alareunassa yhtä teoksen loppuosan esseistisistä kappaleista toistava lause “Miksi jokin kypsyy jonkin toisen alkaessa hajota”. Kysymys on paitsi tosi, myös piilossa kunnes sen muistaa yhä uudelleen. Juuri ajan ja kielen, muistin ja unohduksen, tiedon ja mieleen palauttamisen varassa Blomberg runoilijana toimii. Hän ei katso nurkkien taakse, vaan odottaa sopivaa hetkeä muistuttaa seinille heijastuvista valoista ja varjoista ja siitä, mikä ne ympäristöön heijastaa.

Kaikessa hiljaisuudessa kuvaa maailmaa, jonka voi kaikessa hallitsemattomuudessaankin käsittää, kun sitä tarkastelee huolta pitäen. Yksi tärkeimmistä asioista, jonka teos tuo lukijalle, on arvoitukset, ajat ja mahdollisuudet huomaavaa omaehtoinen tarkkuus, jonka turvin on helpompi olla. Teos ei ole kookas eikä erityisen pieni, vaan vieraudessaan ja kauneudessaan kunnioituksen ja kiitollisuuden arvoinen.