Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan

Toistemme viholliset? -artikkelikokoelman luulisi käsittelevän historiallista ajanjaksoa, joka ”on nimetty kansalaissodaksi, vapaussodaksi, punakapinaksi, veljessodaksi, sisällissodaksi tai, kuten Veijo Meri romaaninsa nimessä muotoilee, vuoden 1918 tapahtumiksi” (s. 10). Pian kuitenkin huomaa, että kahdentoista esseen ja lyhyen johdannon sisältävä artikkelikokoelma avaa odotettua laajemman otoksen sisällissodan moniin mahdollisiin merkityksiin kirjallisuudessa.

Teoksen kannessa oleva Heikki Marilan Ryijy 2 kuvastaa aihetta mainiosti, mutta vuosiluvun 1918 näkyminen saattaa johdattaa tulkitsemaan tekstejä yksipuolisesti Suomen sisällissodan ja vuoden 1918 näkökulmasta. Tapahtumien yksipuolisen käsittelyn kritiikki tuleekin jo teoksen toimittajien, Kukku Melkkaan ja Olli Löytyn, johdannossa ”Miten kirjallisuus kohtaa sodan?”: ”kutsutaanpa sitä [sotaa] millä nimellä tahansa, se näyttää leikkautuvan irti niistä globaaleista kehityskuluista ja tapahtumista, jotka vaikuttivat myös vastaitsenäistyneessä Suomessa keskinäisten vihollisuuksien leimahtamiseen.” (s. 10)

Artikkelikokoelma avaa odotettua laajemman otoksen sisällissodan merkityksiin kirjallisuudessa.

Teoksen toisen artikkelin lukijan eteen heittämät Irakin sisällissota ja Balkanin konflikti pakottavat tarkastelemaan sisällissotaa laajempana kokonaisuutena ja teemana – kenties tarkoituksellisesti. Kontrasti on tehokas ja herättää lukijan laiskasta Suomi 1918 -märehtimisestä.

Persoonallisuutta tekstikokoelmaan tuo sen moniäänisyys; kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoiden lisäksi teokseen on kirjoittanut kirjailija, kuvataiteilija sekä muusikko. Jokainen on saanut pitää oman tyylinsä, eikä teksteistä ole editoitu kirjoittajien omalakista ääntä niin kuin tietokirjoissa usein näkee tehtävän – puhumattakaan akateemisista artikkelikokoelmista.

Käsitettiin sisällissota artikkelikokoelmassa kuinka monipuolisesti tahansa, yhteistä keskinäisiä vihollisuuksia kuvanneille taideteoksille näyttää olleen se, ettei halua sotimiseen erityisemmin ollut, tai että kaikenkarvaisia henkilöitä löytyi kummastakin leiristä: ”Kaiken keskellä on yksittäisiä ihmisiä, kohtaloita ja tapahtumia, joita tunnetaan ja koetaan, mutta jotka helposti hautautuvat poliittisten näkökulmien varjoon.” (s. 188)

Laaja kirjallisuuskäsitys

Yksi teoksen hienouksista piilee sen laajassa kirjallisuuskäsityksessä. Toistemme viholliset? on huomioinut niin tietokirjat, elämäkerrat, sarjakuvat kuin musikaalin libreton. Viimein näkee artikkelikokoelman, jossa ei vain puhuta kirjallisuudenlajien moneudesta, vaan se on otettu luontevaksi osaksi tutkimusta ja tulkintaa. Esimerkiksi Ralf Kauranen pohtii Kukku Melkkaan kanssa sodan sävyjä kotimaisissa sarjakuvissa. Lähdeteoksiksi on valikoitu mm. Korkeajännitys (2000) sekä 1920-luvulla tehty aikalaiskuvaus, Ellinor Mendin Punikkityttö ja jääkäriupseeri (julkaistu vasta 1982).

Armeija on tuotantolaitos, joka välittää ruumiita, jotta talouden rattaat pyörisivät moitteetta.

Jussi Ojajärvi tarkastelee esseessään ”Kaatuneiden valmistamisesta” Arto Salmisen teosten sotametaforiikkaa, jolla kuvataan uuden vuosituhannen markkinatalousperusteista kilpailuyhteiskuntaa. Ojajärven esseen ajankohtaisuus pysähdyttää: Salmisen dystopiset kuvaukset eivät ole kaukana todellisuudestamme. Salmisen dystopioissa hyvinvointivaltion projekti on peruutettu uusliberalistisen luokkayhteiskuntajaottelun tieltä. Teoksissa armeija on nähtävissä tuotantolaitoksena, joka välittää hautaustoimistoille ruumiita, jotta talouden rattaat pyörisivät moitteetta. Luokkataistoa käsittelee myös Hanna Kuuselan ”Vihollinen sisälläni”, jossa hän lukee Jorma Ollilan ja Tauno Matomäen liikemieselämäkertoja luokkakuvausten ja -hyppelyn kautta. Ollilan ja Matomäen sisällissota on luokkataisto, joka piirtyy esiin sosiaalisena nousukkuutena; sodan ”sisällisyys” viittaa ihmisen taistoon itsensä kanssa.

Teoksen ainoa prosaisti, Petri Tamminen, kirjoittaa miehelle ominaiselle tavalla Veijo Meren romaanista Vuoden 1918 tapahtumat. Esseestä huokuu kirjailijalle tyypillinen kertojanääni, joka onnistuu sekoittamaan huumorin käsiteltävään tematiikkaan omintakeisella, helposti lähestyttävällä tavalla. Kepeästä otteestaan huolimatta teksti ei liiku pinnallisen ”mututulkinnan” tasolla ja oman tekemisen ympärillä, vaan laajenee käsittelemään Meren teoksen mimeettisyyttä.

Kovassa kirjallisessa seurassa vain kuvataiteilija Marilan kuvataiteeseen – ja pitkälti omiin teoksiin – keskittyvä essee tuntuu irralliselta. Marilan voi nähdä liittyvän vain mutkan – kannen sekä sarjakuvan kuvallisuuden – kautta osaksi kokonaisuutta. Linkkejä olisi soinut olevan enemmänkin. Heikki Salon musikaalin Tytöt 1918 tekstejä koskeva artikkeli herättää pohtimaan, miksei runoutta ole käsitelty muussa kuin lauletussa muodossa ja tekijyyden (Salon) näkökulmasta. Kovatasoisen runousanalyysin puuttuminen pistääkin silmään ja harmittaa muuten niin moninaisessa kokoelmassa.

Hurmaavana yksityiskohtana mainittakoon lukujen alussa olevat selitteet, jotka tuovat tuulahduksen menneestä. Näissä lyhyissä ingresseissä kerrotaan, mitä kussakin luvussa tapahtuu – aivan kuten entisaikojen kirjoissa oli tapana.

Ympäri käydään ja yhteen tullaan

Teos on ajankohtainen muutenkin kuin sisällissodan pyöreiden vuosien takia, kuten Jussi Ojajärvi Arto Salmisen teoksia käsittelevässä artikkelissa tuo esille. Myös Löytty toteaa, että ”luokka- ja varallisuuserot yhteiskunnassa synnyttävät hankauksia, joista pahimmillaan työntyy esiin väkivaltaa eri muodoissa.” (s. 25) Pääministeri Juha Sipilän hallituskaudella tuloerot kasvavat ja eriarvoistuminen lisääntyy ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun alun laman. Myös mielenosoituksia ja -ilmauksia on ollut enemmän kuin kertaakaan aiemmin sitten parin vuosikymmenen takaisten lamavuosien.

Eriarvoistuminen lisääntyy ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun alun laman.

Suomi on pitkin 2010-lukua jakautunut vahvasti kahtia, aivan kuten ennen tilanteen kärjistyttyä vuonna 1918. Sisällissodan muistaminen, traumojen tiedostaminen ja historian kanssa sinuiksi tuleminen voivat parhaimmillaan estää uusien samantapaisten konfliktien syntymistä. Kuten teoksessa todetaan: ”’Punikki’ ja ’suvakki’ kuulostavatkin erehdyttävästi samalta.” (s. 31) Kaikilla on opittavaa, mutta etenkin hyväosaisilla, joita ei kuitenkaan Kuuselan luennan mukaan tällainen vastuu aina houkuta: he sulkevat ”silmänsä siltä, että vielä muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin luokkien välinen epäoikeudenmukaisuus oli ajanut Suomen sotaan ja tehnyt ihmisistä toistensa vihollisia”, (s. 116) ja he jatkavat rahan takomista tuloerojen kasvaessa.

Toistemme viholliset? -teoksen kaltaisia taiteen- ja kulttuurintutkimuksellisia esseekokoelmia toivoisi ilmestyvän enemmän. Kokoelma onnistuu sekä popularisoimaan tiedettä, että avaamaan monipuolista ja -taiteista näkökulmaa aiemmin vaiettuun sisällissodan traumaan ja tapahtumiin – sekä Suomessa että muualla. Ajankohtaisuudellaan se myös osoittaa, ettei historiaa pidä unohtaa, koska sillä on tapana toistaa itseään, niin pelottavalta kuin se tuntuukin.