Yhä mennään eteenpäin

Yhä mennään eteenpäin on uusin tulokas Lars Huldénin laveassa tuotannossa. Hänen ensimmäinen runoteoksensa ilmestyi vuonna 1958, ja 89-vuotiasta runoilijaa voi kutsua suomenruotsalaisen runouden grand old maniksi. Tasoissa siis ollaan, itse kun kuulun kirjallisuuskentän nuorempaan polveen.[1]

Juuri vanhuus erottuu kokoelmasta kaikkein selvärajaisimpana teemana. Huldén kuvaa vanhan miehen arkea riipaisevinkin sanankääntein: ”Minulle käy yhä useammin niin/ että istun kädet ristissä [ – – ] Ei se mitenkään uskontoon tai sellaiseen liity,/ mutta luulen että se tarkoittaa/ jotain, ja mitä se mahtaisi olla?/ Olen kahdeksankymmenenkuuden.” Vanhuus näyttäytyy usein hitautena ja huomaamattomuutena kiireisen nykymaailman keskellä, kuten runossa ”Vanhan miehen matka raitiovaunussa läpi Helsingin”, mutta myös hillittynä ylpeytenä siitä, että on edelleen olemassa.

Vanhuus näyttäytyy usein hitautena ja huomaamattomuutena kiireisen nykymaailman keskellä, mutta myös hillittynä ylpeytenä siitä, että on edelleen olemassa.

Vanhuusteemaan voi halutessaan lukea myös maaseutua kuvaavat tunnelmarunot: Huldén ei mitenkään piilottele sitä, että hänen katseensa suuntautuu hyvin pitkän ajanjakson läpi. Hänen lapsuusmuistonsa ovat 1930-luvulta eli hyvin toisenlaisesta maailmasta kuin se, missä vaikkapa nykylapset kasvavat (”Isä on valjastanut Liinan ja lähtenyt/ hakemaan tarvepuuta nikkaroitavaksi…”) Samoin ”Poetiikan perusasiat” -osion satiiriset aforismit kirjailijan työstä sopivat vanhan, viisaan, jo hieman syrjään vetäytyneen herrasmiehen ilkikurisiksi kommenteiksi nuoremmilleen.

Kaikesta huolimatta vanhuus ei merkitse katkeruutta. Jopa kuolema, joka häälyy yhä lähempänä, näyttäytyy pikemminkin vanhana ystävänä kuin pelottavana uhkana. ”Minä tanssin kuoleman kanssa/ niin kuin olen nähnyt/ kiinalaisen nuorison/ tanssivan wienervalssia/Shanghaissa: vaihtoaskel vasempaan,/ vaihtoaskel oikeaan,/ ei koskaan pyörähdystä./ Ei vielä.” Yhä mennään siis eteenpäin, niin pitkään kuin tietä riittää.

Yhä eteenpäin samalla vanhalla tiellä

Huldén ei siis ole hylännyt teemoja, jotka ovat toistuneet hänen tuotannossaan läpi vuosikymmenten: ”lapsuusmuistot, kotiseudun luonto, rakkaus, kuolema, Suomi”, kuten hän itse myönsi suomennosvalikoimansa esipuheessa vuonna 2005. Hän kuitenkin kuuluu niihin taiteilijoihin, jotka pystyvät pyörittelemään samoja asioita vuodesta toiseen kuitenkaan toistamatta itseään, ainakaan häiritsevästi. Yhä mennään eteenpäin -kokoelmassakaan esimerkiksi haikeuden värittämät väläykset luonnosta ja maaseudulta eivät puuroudu toisiinsa, vaan Huldén on osannut luoda ajatuksistaan selvärajaisia ja kirkkaita sirpaleita. Vain muutama tällainen runo koukkaa vaarallisen läheltä mitäänsanomattomuutta, kuten sivuilla 33–36.

Kokonaisuudessaan Huldénin runoista paistaa päällimmäisenä herkkyys ja humaani lämpö, ei kurjuudessa rypeminen. Kirjailijasta kertoo melkoisen paljon se, että onnistuu kirjoittamaan jopa luonnollisten tarpeiden toimittamisesta niin humoristisen toteavasti, ettei se vaikuta inhorealismilta: ”Minun on täytynyt tuottaa/ keskimäärin vähintään/ puoli kiloa ulostusta (pissaa, paskaa ym.)/ päivittäin vähintään kahdeksankymmentä vuotta,/ eli kaikki yhteenlaskien/ arviolta suunnilleen 15 tonnia [ – – ] Jos olisin koonnut sen kaiken/ jäädytetyksi pilariksi/ ja itse istuisin ylinnä sen päällä/ olisin korkealla yläilmoissa,/ korkeammalla kuin kaikki vanhat pylväspyhimykset,/ olisi avara näköala yli maailman.”

Huldénin kirjoittajanääneen kuuluu olennaisesti lämminhenkinen, vähäeleinen ironia – jutustelevalle pakinoitsijalle kuuluva asenne maailmaan.

Huldénin kirjoittajanääneen kuuluu olennaisesti lämminhenkinen, vähäeleinen ironia. Sana ei siis tarkoita samaa kaiken syövyttävää negatiivisuutta kuin myöhemmille sukupolville, vaan kyseessä on pikemminkin rennon jutustelevalle pakinoitsijalle kuuluva asenne maailmaan. Osaa Huldén silti olla edelleen yhtä elegantin häijy kuin ”Herra Susi!” -runossa; ei tarvitse katsoa kuin ”Loordi Greystoken yliopistoa” tai jotain kirjailija-aforismeista: ”Tervetuloa nuori loistava esikoiskirjailija,/ tervetuloa piiriin,/ täällä odottaa kateus, kyynärpäät, tyhjä ylistely,/ hiljaisuus.” Ironia merkitsee Huldénille vielä jotain yhteiskuntakritiikin suuntaista tai puhdasta absurdiutta, ei irrallista älyllisyyspisteiden keräilyä.

Pohjoismaisen filologian professorin luonteva suhde maailmankirjallisuuteen toki näkyy Huldénin runoissa. Hänelle tärkeä Runeberg mainitaan parikin kertaa nimeltä (hän mm. saa mielenkiintoisen epiteetin ”kuvottavuuksien todistaja”), ja muitakin nimiä putoilee Alfred de Mussetista Erik Stagneliukseen ja Hamletista Lemminkäiseen. Runoilijan itsensä luettelemista teemoista ainoastaan rakkaus on jokseenkin yllättävästi pienessä sivuosassa tässä kokoelmassa; takakannen ”Kotipihani honka on varistanut käpynsä” -runon lisäksi teema esiintyy laskujeni mukaan vain parissa muussa runossa. Onko lemmen liekki jo hiipunut elämän ehtoopuolella?

Bellmanilainen ilo ja haikeus

Kustantajan määritelmän mukaan Yhä mennään eteenpäin sisältää ”runoja Bellmanin tunnelmissa”. Joku voisi odottaa tämän perusteella hilpeitä juomalauluja, mistä kuitenkaan ei ole kyse. Carl Michael Bellmanin tunnelmat ovat syvemmällä tekstien tematiikassa, ja todellakin huomaa, että Huldén on kunnostautunut nimenomaan Bellmanin tutkijana.

Yhtymäkohta Bellmaniin löytyy ilon ja haikeuden, herkän ja groteskin liitosta. Bellmanin kapakkalaulujen sivuäänenä kummittelee toistuvasti tieto sairaudesta, kuolemasta ja kaiken katoavaisuudesta – carpe diem ja memento mori ovat länsimaisen taiteen historiassa aina kulkeneet pikemminkin käsikynkkää kuin sulkeneet toisensa pois – ja tältä pohjalta Huldén on rakentanut monet kokoelman runoista. Vanhuus- ja luontotematiikan kautta hän pystyy luomaan melankolisen katseen niin kadonneeseen menneisyyteen kuin luonnon jatkuvaan kiertokulkuunkin, mukaan lukien ihmisruumiin vanhenemisen. Silti nämä ovat vain elämän tosiasioita, joista ei kannata suurta numeroa tehdä; runoilijan ääni pysyy lämpimänä ja huvittuneena.

”Kesä on sairastunut paiseruttoon” ei ole pelkästään yksi hienoimmista säkeistä, joita olen suomalaisessa runoudessa vähään aikaan nähnyt, vaan se on myös hyvin bellmanilainen säe kaikessa hilpeässä sairaalloisuudessaan. Samaa maata ovat runot ”Eivät kai ne vain seiso laulamassa tuolla ylhäällä” ja ”Tein viimeisen ostoskierroksen aamupäivällä”. Voi siis sanoa, että Huldén onnistuu varsin hyvin pyrkimyksessään kirjoittaa kuin Bellman pari sataa vuotta hänen jälkeensä. Toinen vertailukohde tässä melankolisen, groteskin ja naurun liitossa voisi tietenkin olla Francois Villon ja hänen Testamenttinsa.

Saaritsan suomennoksesta tulee paikoitellen hieman liian laverteleva tai koukeroinen vaikutelma verrattuna Huldénin ruotsiin.

Siitä huolimatta Huldénin parhaat runot tässä kokoelmassa ovat niitä, joita ei voi tähän kategoriaan suoraan kytkeä, mutta joissa on samaa intensiivisyyttä ja kohtalokkuutta kuin ”Herra Susi!” -runossa. ”Se näytti käärmeeltä” nostaa kirjaimellisesti kylmät väreet niskaan, ja ”Ensinnäkään tämä ei ole totta” yhdistää kuoleman ja absurdiuden muotoon, joka ei ole edes tragikomediaa, vaan puhdasta elämän perimmäisen merkityksettömyyden tragediaa.

Kun lyhyt kieli vaihtuu pitkäksi

Oma lukunsa on Pentti Saaritsan suomennos. Saaritsa on hänkin tehnyt pitkän uran sekä runoilijana että kääntäjänä, eikä varmaan ketään yllätä, kun sanon että Yhä mennään eteenpäin kuulostaa yhtä paljon Pentti Saaritsalta kuin Lars Huldénilta. Samoin se kuulostaa monen muun runoilijan suomennokselta, joiden takana Saaritsa on ollut. Tämähän on inhimillistä, väistämätöntäkin; kääntäjälläkin on aina oma kirjoitustyylinsä, ja tämä korostuu jos hän itse sattuu olemaan kirjailija. Tiedostan senkin, että varsinkin runoutta kääntäessä kielen rakenne korostuu. Suomen kieli nyt vain sattuu toimimaan monella tapaa eri lailla kuin indoeurooppalaiset kielet, ja kirjaimellinen ”lyhytsanaisuus” on jälkimmäisissä huomattavasti helpompaa.

Silti Saaritsan suomesta tulee paikoitellen hieman liian laverteleva tai koukeroinen vaikutelma verrattuna Huldénin ruotsiin. Huldénin monen runon teho nimenomaan perustuu kirjoitustavan vähäeleisyyteen, minkä Saaritsa tavoittaa vain osittain. Toki Huldén ”jutustelee”, mutta hän tekee sen harvasanaisesti, pidättyväisesti, ikään kuin jättäen jotain piiloon vaivihkaisen hymyn alle. Jäin myös miettimään, oliko tarkoituksenmukaista kääntää ”hon”-pronominit ”se”-pronomineiksi, kun puhutaan eläimistä tai personoidaan puita. Esimerkiksi sivun 25 närhirunossa se-sanan käyttö pudottaa runosta kokonaisen tason pois, kun pidetään mielessä runon viimeiset rivit ”mutta laukaisin ohi, niin kuin useimmiten/ kun olen halunnut tavoittaa jotain kaunista.”

Nämä ovat kuitenkin pieniä vikoja pääosin toimivassa kokonaisuudessa. Kaikesta huolimatta Saaritsan kieli on sillä tavoin lempeää ja hienovaraista, ettei se ainakaan suuressa riidassa Huldénin kanssa ole. Varsinkin haikeus tulee siitä esiin erinomaisen hyvin – ja mikä olisikaan parempi tunne, jos haluaa tekstin resonoivan juuri suomea puhuvien sydänjuurissa? Suomen kieli, trokeinen kieli, osoittautuukin arvaamattoman hyväksi kieleksi kirjoittaa katoavaisuudesta. Ehkä jopa ruotsia paremmaksi. Huldén itse lienee oikeassa sanoessaan: ”Jos kääntäjä ei saa antaa käännökselle/ omaa leimaansa, käännös syntyy kuolleena.”

---

[1] Tämän kritiikin kirjoittaminen synnytti tietynlaisen flashback-elämyksen: satuin nimittäin pääsemään Ylioppilastekstejä-antologiaan analyysilläni Huldénin Eläinrunojen kirjan (1969) ”Herra Susi!” -runosta vuonna 2008.