Petra ja Ida

Naisia käsittelevien elämäkertojen vähäisyys on silmiinpistävää, kun katselee kirjakauppojen ja markettien hyllyjä. Niitä kyllä kustannetaan, mutta kirjat eivät päädy julkisuuden eturiviin. Vuoden 2017 lopulla esimerkiksi ilmestyi osuuskunta Partuunalta Tiina Mahlamäen eläytyvä elämäkerta kirjailija Kersti Bergrothista (Kaikki maallinen on vain vertauskuvaa) sekä ntamolta Laura-Elina Ahon Petra ja Ida, jossa taidekriitikko Petra Uexküllin vaiheisiin lomittuu tämän isän ensimmäisen vaimon, näyttelijälegenda Ida Aalbergin elämäntarina.

Molemmissa kirjoissa kohteena on 1900-luvulla merkittävän uran tehnyt kirjoittaja, jonka tuotanto on jo päässyt unohtumaan.

Uexküll yllätti testamentillaan: hän lahjoitti omaisuutensa nuorten näyttelijöiden tukemiseen.

Petra Uexküll (1923–2015) syntyi voimakkaiden naisten perheeseen: äiti Irja oli näyttelijä, kirjoittaja ja kieltenopettaja, sisar Solesta puolestaan tuli tunnettu teatterikriitikko. Isä, vapaaherra ja teatterinjohtaja Alexander Uexküll-Gyllenband, kuoli tyttöjen ollessa pieniä. Näkemyksellisiä kuvataidearvioita 1950–1960-luvuilla kirjoittanut Petra Uexküll erakoitui vähitellen, eivätkä hänen esseensä ja kokeelliset valokuvansa löytäneet julkaisijaa.

Unohduksiin vaipunut Uexküll kuitenkin yllätti testamentillaan: hän lahjoitti omaisuutensa nuorten näyttelijöiden tukemiseen. Jäämistöstä löytyi lisäksi useita keskeneräisiä käsikirjoituksia, valokuvakokoelma sekä suuri joukko Ida Aalbergin kirjeitä ja muita tämän elämää koskevia dokumentteja, jotka ovat nyt ensi kertaa vapaasti tutkijoiden käytettävissä.

Eläytymisen ammattilaiset

Teatterin tutkija Laura-Elina Aho on käynyt läpi Uexküllin jäämistön. Uexküllin perheen kiehtova tarina panee pohtimaan naisten asemaa ja mahdollisuuksia kulttuurin kentällä 1900-luvun mittaan. Feministipioneeri Lucina Hagmanin koulua käynyt Irja Uexküll ei lastenkasvatuksessaan säästellyt tukeaan ja lämpöään. Rakkaus kulttuuriin ja taiteen eri muotoihin siirtyi täysimääräisesti äidiltä tyttärille. Euroopassa opintomatkoilla viihtyneet tyttäret saivat äidiltä kehotuksen: eläytykää, eläytykää, se on ihanaa. Perheystävä, professori Solmu Nyström puolestaan neuvoi Pariisiin suuntaavia tyttöjä laittamaan rahansa näkemiseen ja kokemiseen: ”Rikastukaa, kasvakaa, olkaa onnellisia!” (s. 49)

Tyttäret saivat äidiltä kehotuksen: eläytykää, eläytykää, se on ihanaa.

Petra ja Sole Uexküll kasvoivat kannustavassa ympäristössä, jossa naiseus ei ollut este rikkaalle ja antoisalle ammatilliselle elämälle. He asuivat yhdessä äitinsä kanssa aina tämän kuolemaan asti vuonna 1967, mikä panee pohtimaan, oliko perheyhteys lämpimyydestään huolimatta turhan sitova ja lopulta kahlitseva. Tai kuten Aho tulkitsee: ”Ehkä myös Uexküllin perheen sivistyneiden ja itsellisten pohjoismaisten naisten vapautuminen jäi kesken.” (s. 55)

Keskeneräisyyksien kokoelma

Kesken jäivät myös monet Petra Uexküllin kirjalliset ja kuvataiteelliset työt. Lisensiaatintyö taidemaalari Berndt Lindholmista kaatui ilmeisesti varojen puutteeseen ja muiden tutkijoiden samanaikaiseen kiinnostukseen taiteilijaa kohtaan. Pariisia ja luonnon estetiikkaa käsittelevät dokumenttiprojektit jäivät niin ikään pöytälaatikkoon. Merkillisesti otsikoitu esseeteos Ei vain pullo ja kristallikruunu sai hylkäyskirjeet kustantajilta. Taiteilija Martta Helmisen elämää ja tuotantoa käsittelevä käsikirjoitus jäi niin ikään viimeistelemättä. Helminen oli erakoituneen Uexküllin ainoita ystäviä, ja hän tuki köyhtynyttä taidekriitikkoa myös taloudellisesti.

Kirjasta välittyy havainnollisesti median muutos suhteessa kulttuuriin. Uexküll kirjoitti vaativia kuvataide-artikkeleitaan Ilta-Sanomiin, mutta irtisanoutui vuonna 1967 ilmeisesti hoitaakseen kuolemansairasta äitiään. Ahon mukaan taustalla vaikuttivat myös iltapäivälehdistön nopea viihteellistyminen ja samanaikainen älymystön poliittinen terhakoituminen. Tähän ympäristöön korkeakulttuurisesta porvarillisesta taustasta ponnistava Uexküll ei todennäköisesti enää tuntenut kuuluvansa. Pitkän loppuelämänsä ajaksi hänelle riittivät virikkeiksi luonnon pienet ihmeet, radio ja oma laaja taidekirjasto, jonka pesämuna oli peräisin taidefilosofiaan suuntautuneelta isältä.

Kirjeissä on silmiinpistävää turhautuminen takapajuisiin ja kulttuurivihamielisiin suomalaisiin.

Kirjallisena teoksena Petra ja Ida jää hieman hahmottomaksi. Se on yhdistelmä kahden hyvin erilaisen ihmisen tarinaa, ja molemmat kertomukset jäävät aukkoisiksi. Kansallissankariksi kohotettuun Aalbergiin päästään vasta lyhyen kirjan loppupuolella, eikä Aho yritäkään luoda kokonaisotetta tämän elämästä, vaan näkökulma on perustellusti Petra Uexküllin Aalbergia koskevissa muistiinmerkinnöissä ja perhearkistoissa säilyneissä kirjeissä. Kirjeissä on silmiinpistävää niin Aalbergin kuin Alexander Uexküll-Gyllenbandinkin turhautuminen takapajuisiin ja kulttuurivihamielisiin suomalaisiin.

Ahon kirja on tyyliltään varovaista akateemista proosaa, johon on paikoin tarttunut vanhahtavia vaikutteita kohdedokumenttien kielestä (reportaasin kirjoittaminen hattuässällä, ilmaus ”fotografinen materiaali”). Kirjan otsikossa käytetyt etunimet vihjaavat tutkijan intiimistä ja läheisestä suhteesta kohteeseensa, mutta tätä oletusta kirja ei aivan täytä siitä huolimatta, että se likeisesti seuraa Petra Uexküllin omaelämäkerrallisia tekstejä. Uexküll säilyy mysteerinä kirjan jälkeenkin – ja ehkä hyvä niin.