Minä valitsin sinut

Laura Lehtolan Minä valitsin sinut kysyy, mikä on normaalia ja kuka sen määrittelee. Teos onnistuu myös vakuuttamaan näkökulmatekniikallaan kriitikko Sara Korppilan.

Minkälaista on sellainen elämä, jossa ei voi normaalisti käydä vanhemmilla eikä sukulaisilla? Missä ”tällaiset ihmiset” voivat viettää jouluja? (…) Koko elämä tuntuu jotenkin epäonnistuneelta. Entä jos olemme Saaran kanssa keksineet koko jutun? Alkaneet olla toistemme kanssa, kun ei ole vielä vain löytynyt sitä oikeaa poikaystävää. (s. 83.)

Laura Lehtolan kolmannen romaanin Minä valitsin sinut (2020) ydin tiivistyy hyvin edellä mainitussa sitaatissa. Romaanin päähenkilöt Saara ja Elisa rakastavat toisiaan, rakentavat yhteistä tulevaisuutta ja haaveilevat lapsesta. Avoimesti omana itsenään eläminen on kuitenkin yhteiskunnan heteronormatiivisuuden vuoksi vaikeaa ja vaatii jatkuvaa taistelua omista oikeuksista. Muutoksia on kuitenkin tulossa.

Toisinaan oloni on kuin kolmannella pyörällä, jolle kummatkin kertovat suhteensa kipukohdista mutta eivät keskustele tarpeeksi avoimesti keskenään.

Taitelija ja taloustieteilijä

Minä valitsin sinut ei ole sivumäärältään tiiliskivi, mutta käsittää ajallisesti yli kymmenen vuotta kahden ihmisen yhteistä elämää. Ajan kulumisella on tärkeä rooli läpi teoksen, sillä vuosiluvut jakavat romaanin ajanjaksoihin, joiden kautta Lehtola kuvaa muutosta suomalaisen yhteiskunnan suhtautumisessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Hän tuo käsittelyyn esimerkiksi muutokset liittyen tasa-arvoiseen avioliittolakiin, hedelmöityshoitolakiin sekä Pride-liikkeen kasvamiseen.

Romaani lähtee liikkeelle vuoden 2003 Helsingistä. Juhlista palautunut Saara makaa eteisen lattialla krapulassa pohtien, pysyykö äsken syöty hampurilainen vatsassa vai ei. Pohdinta katkeaa ovikelloon ja oven takana seisovaan uuteen kämppikseen, Elisaan.

Kämppisten erilaisuus ilmenee heti alussa. Saara on boheemi kirjallisuudenopiskelija ja romaanikäsikirjoituksen kimpussa tuskaileva kirjailijanalku. Elisa puolestaan on tuleva taloushallinnon ammattilainen, joka lukee säntillisesti tentteihin. Naisten välillä alkaa hiljalleen kuplia jotakin jaettua kämppisarkea syvempää. Saaralle kaksikon välinen vetovoima näyttäytyy mutkattomammin kuin Elisalle, joka ei tiedä mitä tuntea:

Tuntui vain yhtä aikaa niin kummalliselta ja luonnolliselta, että olin suudellut Saaraa. Ainakin muistin edelleen, miltä sen huulet tuntuivat. Iltapäivällä Yliopistoliikunnan jumpassa katsoin tyttöjä trikoissa ja mietin, voisinko suudella niidenkin kanssa […]. Tuntui, että olin niin oudossa tilassa, että en voisi mennä mihinkään. Että naamastani näkisi heti, mitä olen tehnyt. (s. 43—44.)

Tällainen vetovoima on Elisalle jotakin aivan uutta, kihelmöivän ihanaa sekä pelottavaa. Elisa pukee epävarmuuttaan tarkasti sanoiksi ja tekee samalla näkyväksi vallitsevan hetero-oletuksen:

Pelottaa että teen jotain tosi outoa. Asiaankuulumatonta. Sitä paitsi en ole varma, pystynkö lopulta koskemaan naiseen. Tuleeko siitä joku outo terveydenhoitajafiilis. Yritän miettiä, mitä sukupuolitaudeista sanottiin. Pitääkö naisen kanssa ylipäätään suojautua joltain? Tästäkään ei koulussa opetettu yhtään mitään […]. Tähän saakka oikeasti luulin, että kun osaa ”avata varovaisesti niin ettei raapaise kynnellä”, ”asettaa oikein päin” ja ”rullata”, osaa ehkäisystä kaiken. (s. 48—49.)

Kappale kaappaa minut ummehtuneelle nostalgiatripille omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni 1990- ja 2000-luvulla. Äkkiä istun pulpetin ääressä, ympärilläni kymmenittäin kiherteleviä luokkatovereita. Terveydenhoitaja valistaa meitä naisen ja miehen välisistä eroista ja seksistä, joka on jotakin näiden kahden vastinparin välillä tapahtuvaa. On nainen ja mies, ja seksistä seuraa lapsia. Luokka voi poistua, siinä kaikki.

Ravistaudun irti tunkkaisesta muistosta ja nyökkään Elisan pohdinnoille, jotka saavat minut entistäkin tietoisemmaksi lukijapositiostani normin mukaisena cis-heterona. Tämä tietoisuus seuraa minua läpi lukukokemuksen, mutta samalla siihen sekoittuu myös hiukan epävarmuutta. Mitä pidemmälle romaania luen, sitä enemmän pohdin, haluanko lopulta kuitenkaan asettautua juuri mainitsemiini yksioikoisen selkeisiin kategorioihin, vai kaipaisinko hiukan enemmän tilaa. Ajatus ei ole uusi, mutta romaanin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat nostavat sen osaltaan jälleen pintaan. Myöhemmin keskustelen romaanista ja niin ikään tämä kritiikin sisällöstä vielä ystäväni kanssa. Romaani onnistuu näin herättelemään varsin merkittäviä pohdintoja, eikä lukukokemus unohdu viimeisen sivun jälkeen.

Kuka määrittää normaalin?

Saara ja Elisa seurustelevat, mutta tilanne ei ole yksinkertainen. Elisa rakastaa Saaraa, mutta sen osoittaminen julkisesti, kirjan vuoteen 2006 sijoittuvassa ajassa, on vaikeaa. Ensimmäisessä Pridessaan Elisa pohtii asemaansa verrattuna ”normaaliin” ja tekee näkyväksi turhautumisensa:

”Miksi ei voi olla niin, että Saaran kanssa oleminen olisi vain ihan tavallista? Että elämässä voisi olla perheen kanssa normaalisti, kavereiden kanssa normaalisti, normaalisti kaikkialla. Eikä näin että jos haluan olla Saaran kanssa, perheelle ei voi kertoa mitään ja sitten käydään tällaisissa pervopuistoissa.” (s. 53.)

Elisan vanhempien tullessa kyläilemään asunto muuttuu lavastukseksi tavallisesta kämppiselämästä, Saaran kanssa hän on vain ”kaveri”. Salailu turhauttaa, ja Saaran kannustamana Elisa päättää kertoa seurustelusta vanhemmilleen. Tämän vuoksi Elisan kohdalla voisi puhua kaapistatulokertomuksesta, mutta luen juonenkäänteen tekevän näkyväksi myös kaapin metaforaan liittyvän nurinkurisuuden: ikään kuin Elisa olisi automaattisesti piilossa, kunnes hän kertoo seurustelustaan Saaran kanssa erillisellä ilmoituksella. Samaan aikaan vanhemmille kertominen on Elisalle kuitenkin tärkeää avoimuuden ja oman identiteetin jäsentämisen kannalta.

Tässä vaiheessa Elisalla alkaa olla vauvakuume. Myös Saara alkaa haaveilla lapsesta. Haaveen tiellä on kuitenkin monta mutkaa, kuten parisuhteen ja lapsitoiveen salaaminen vielä muilta. Lapsihaaveiden kautta romaani kuvaa tarkasti yhteiskunnan heteronormatiivisuutta, joka asettaa Saaran ja Elisan jälleen vastakkain valtavirran kanssa. Saara osoittaa tilanteen poliittisuuden pohtimalla heidän asemaansa verrattuna heteroihin: ”Olisi ihanaa voida jättää lapsen hankinta sattuman varaan […]. Eikä mitään tällaista, että mietitään että minä vuonna ja miltä klinikalta ja millä rahalla ja että ehtivätkö kansanedustajat kieltää kaiken ennen kuin ehdimme tässä ’projektissa’ sinne saakka.” (s. 77.)

Kun aikajanalla siirrytään vuoteen 2008, koittaa merkittävä välietappi sekä päähenkilöiden suhteessa että yhteiskunnassa. ”Epätoivoisen hedelmöityshoitolakiväännön” jälkeen Saara ja Elisa ovat päässeet klinikalle, ja haave lapsesta tuntuukin jo konkreettiselta. Edessä on vielä psykologin arvio. Se tarvitaan ”näissä tapauksissa”, joissa on jotakin ”poikkeuksellista”.

Elisan mukaan Saara takertuu lillukanvarsiin, kun tämä suuttuu lääkärin käyttämistä ilmauksista. Kiinnitän lukiessani huomiota samoihin asioihin kuin Saara, ja jään tämän tavoin miettimään sanavalintojen merkitystä. Sanat eivät ole vain merkkijonoja tai puhe vain puhetta, vaan tapoja luoda merkityksiä ja vakiinnuttaa tietynlaisia ilmaisuja. Kieli on vallankäyttöä, ja lääkärin tapa kuvata pariskunnan tilannetta asettaa parin jälleen marginaaliin. Saara ja Elisa ovat poikkeus, kuin mutka muuten suorassa viivassa, jota muut voivat kommentoida.

Lopulta Saaralla ja Elisalla on yhteinen lapsi. Parisuhteen ensivuosien huuman tilalle hiipii arki, pyykit, tiskit, siivousvuorot ja lapsen hoitaminen. Seksielämä ei ole entisensä, sillä Saara haluaisi ja Elisaa väsyttää. Silti Elisa haaveilee toisesta lapsesta.

Seksuaalisuuden monet puolet

Minä valitsin sinut on kuvaus rakkaudesta, muutoksesta, seksuaalisuudesta ja sen liukuvuudesta. Lehtola käsittelee teemoja molempien päähenkilöiden kautta. Alussa näkökulma on vahvemmin Elisan, joka on ennen Saaraa ollut vain miesten kanssa ja naiseen rakastuessaan hämmentyy. Kuka hän on, mitä hän tuntee ja miksi? Romaani kuvaa Saaran kautta seksuaalisuuteen liittyvää hämmennystä ja itsensä etsimistä myöhemmin, kun tämä ihastuu yllättäen mieheen. Antti astuu naisten elämään haastatellessaan Saaraa tutkimustaan varten.

Saaran ja Antin suhde kuvataan alun nälkäisestä huumasta loppumetreille. Saara on yhtä aikaa hämmentynyt ja täynnä uteliaisuutta. Hän miettii, voiko miehiin edes ihastua:

”Katsoin Anttia. Se loikoilee penkillään jalat etuikkunassa. En muista, milloin olisin viimeksi katsellut jotakin miestä näin läheltä rauhassa. Sillä on kauniit huulet ja vähän surulliset silmät […]. Kun sen huulet ovat kiinni omissani, meinaa taju lähteä. Sen suutelu on kuin uisi keskellä merta, jossa rantaviivaa ei näy missään.” (s. 217.)

Lehtola kuvaa Saaran ja Antin välistä tunnelatausta uskottavasti ja aistikkaasti. Kaksikon välistä kemiaa ei selitetä liian yksityiskohtaisesti, vaan siten, että lukija jää odottamaan seuraavaa juonenkäännettä. Miten tilanne etenee? Entä Elisa — loppuuko romaani naisten eroon?

Saara on uusista tunteistaan ymmärrettävästikin hämillään. Hän nostaa normaaliuden käsitteen jälleen esiin:

”Mitä helvettiä oikein olen puuhannut? Pannut miestä sen autossa. Ajatellut tämän saman miehen hauiksia ja silmiä mentyäni kotiin […]. Onko tämä normaalia? Onko mikään minun elämässäni ollut normaalia pitkään aikaan? […] Miten voin yhtäkkiä olla kiinnostunut jostakin miehestä? Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Eikö tämän olisi pitänyt tulla jo aiemmin, jos tämä olisi ollut tullakseen?” (s. 226.)

Lehtola kuvaa tarkkanäköisesti läpi romaanin miten ihmisen kokemus seksuaalisuudesta voi muuttua elämän aikana. Sekä Saara että Elisa kokevat epävarmuutta siitä, mitä ja ketä he lopulta haluavat, entä keitä he oikein ovat olleet ennen ja nyt. Samalla päähenkilöiden pohdinnat ja epävarmuudet muistuttavat tarkkanäköisesti siitä, että seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuoli-identiteettinsä voi jättää myös määrittelemättä niin halutessaan.

Kerronnan kaksi puolta

Minä valitsin sinut rakentuu Elisan ja Saaran vuorotellen vaihtuvien kertojanäkökulmien varaan. Kahden kertojaäänen vuorottelu tuo romaaniin kiinnostavan lisän. Se antaa tapahtumille kaksi eri puolta ja mahdollisuuden tarkastella hahmoja sekä näiden ajatuksia erikseen.

Alkuun kertojaäänien vuorottelu epäilyttää, sillä kenties aiemmista huonoista lukukokemuksistani johtuen en ole innosta hihkuen tyylille yleensä lämmennyt. Saan kuitenkin nieleksiä ennakkoluuloni, sillä tällä kertaa tyyli imaisee mukaansa. Huomaan odottavani, millä tavalla Elisa ja Saara kertovat samoista tapahtumista omista näkökulmistaan käsin. Kuvaako toinen samaa keskustelua täysin eri tavalla? Entä saanko lukijana tietää jotakin, jota kertoja ei keskustelussa toiselle lainkaan paljastunut? Toisinaan oloni on kuin kolmannella pyörällä, jolle kummatkin kertovat suhteensa kipukohdista mutta eivät keskustele tarpeeksi avoimesti keskenään.

Romaanin loppupuolella huomaan pohtivani ohikiitävän hetken ajan Antin roolia ja sitä, mikä on Antin perimmäinen motiivi suhteelle Saaraan. Puhdas himo, oikea ihastus vai jotakin muuta? Tätä ei romaanissa juuri käsitellä, vaan Antti jää vierailevaksi, lempeänoloiseksi sivuhahmoksi, joka saa Saaran raiteiltaan sanoillaan ja teoillaan. Antin äänen pois jättäminen antaa tilaa tärkeimmille, Saaralle ja Elisalle. Heidän elämäänsä ja olemistaan yhteiskunnalliset muutokset ja mielipideilmasto koskettavat konkreettisesti.