Totuus

Runoilijat lähtevät rohkeasti karsinoistaan ja alkavat ylittää lajityyppien välisiä rajoja. Lauri Otonkosken kirjoitukset liikkuvat proosan, runon, esseenkin rajamailla, ja niitä on vaikea tiiviisti naulata mihinkään.

Totuus on runoilijan kirjoittama kokoelma lyhyitä kirjoituksia, joita voi kutsua vaikka lyhytproosaksi. Kirjoitukset poukkoilevat proosan, runon ja esseenkin välimaastossa, ja tarkkaa lajityyppiä on vaikea paikantaa: jonkinlaisen hybridikirjoituksen äärellä tässä ollaan. Runoiksikin näitä voi kutsua, koska arkipäiväisiä asioita valaistaan uudesta näkökulmasta: Esimerkiksi työkaluja yhdistetään kirjailijalle tärkeisiin työvälineisiin kuten kynään. Molemmat ovat samanlaisten ”esteettis-teoreettisten” toimintatyyliin liittyvien ongelmien äärellä: ”Käsitelläkö terää kuivana vai käyttääkö öljyä? Vettä? On myös koulukuntia, joka suosii tylsää terää, ja tämän puolueen kannatus on nousussa kaikkialla missä demokratiaa vaalitaan.”

Jo alussa annetaan osviittaa kirjan vallitsevasta sävystä: ”Hauki on sarkasmiin kallellaan.” Jos puukko on jonkinmoinen ”kynä”, ehkä pyydystyksen kohde on sitten runo ja outo luukala, simppu, itse runoilijan kuva: ”Ja erään venäläisen iktyologisen koulukunnan mukaan vangitun simpun kommentti ei olekaan pelkkä hätähuuto; aforismin mahdollisuuttakaan ei voi sulkea pois. Niin useinhan ulkoinen rumuus ruokkii ja suosii hengen kasvua, niin usein.” Luonto ja kieli lomittuvat; runoilijalle luonto on aihelmien, käyttökelpoisten kuvien lähde.

Otonkosken sarkasmi toimii huonoimmillaan, kun hän yrittää yhdistää sen tietosanakirjamaiseen selostukseen tai käyttää keinotekoisen tuntuista liioittelua. Esimerkiksi Kiitollisuus-artikletin keskiössä on valeräkätauti, jonka tulisi tuntea kiitollisuutta välttäessään ihmisen. Ajoittain huumori kääntyy viisasteluksi: ”Olen jyrkästi eri mieltä Eeva-Liisa Mannerin kanssa, kun hän väittää, että maailma on hänen aistiensa runoelma. Ei, kyllä se on minun aistieni runoelma.”

Totuus jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa koostuu juuri eri lajityyppejä sekoittavista lyhyistä kirjoituksista. Toinen osa, ’In stadio laboris’, on valtiotieteellisen tiedekunnan promootiotilaisuutta varten kirjoitettu kantaatti, joka peräänkuuluttaa lopullisen tiedon saavuttamisen mahdottomuutta ja vilisee latinankielisiä säkeitä. Tohtorikin on ikuinen opiskelija, kilpailu ei koskaan lopu: ”Niin kuin vuosituhat, se merkitystään etsivä lause, / kaiken tiedon ja tuskan jälkeen, / oman itsensä kynnyspuulla, / ei seisahda, / saavu.” Kolmas osa, kaksisivuinen proosallinen runo 70-vuotiaalle Junnulle, liikkuu elämän ja kuoleman, vanhuuden ja nuoruuden, luomistyön ja näkyvän maailman välillä. Kaikki on sillan, jonkin ihmeellisen, ylittämistä: ”Sillan sisin idea on että se kuljetaan, koko melodian pituudelta, / hämmästyttävän salmen yli.”

Musiikki on toinen tärkeä kieli Otonkosken elämässä. Teoreettisten yliopisto-opintojen lisäksi hän on Sibelius-Akatemiasta valmistunut huilisti. Sekä sanoihin että nuotteihin perustuvat ”kielet” toimivat lopulta samanlaisten periaatteiden, motiivien, varassa: ”Meidän ihmisten muisti kun käyttää työkaluinaan pieniä väliotsikoita, motiiveja, niin kuin myöhäislatinaksi sanotaan motivum, liikkeen syy.” Motiiveja omiin kirjoituksiinsa Otonkoski on saanut muun muassa musiikin historiasta, vaikkapa barokkimestari Bachin ja klassisen säveltäjän Mozartin elämästä. Niinkin pieni tapahtuma kuin Mozartin pään työntyminen ulos äitinsä kohdusta voi antaa aiheen.

Totuus on välityö Otonkosken kirjailijanuralla. Artikletit, tai tiivisproosa, miksi tätä nyt kutsuukin, harovat turhan moneen eri suuntaan, eikä yhteistä tähtäintä oikein tunnu olevan. Usein kirjoitukset jäävät hiukan lyhyiksi; alku on naseva, mutta kehittely jää kesken. Huumori jää usein turhan hampaattomaksi. Ehkä asiaa voisi auttaa ilmaisun laventaminen, rohkea pidentäminen, jolloin Otonkosken villeinä juoksevat assosiaatiotkin pääsisivät oikeuksiinsa.