Mitä en koskaan oppinut

Mitä en koskaan oppinut on Leena Krohnin eräänlainen ”Miten kirjani ovat syntyneet”. Osaa lukijoista muistelmat voivat järisyttää, vaikka kytkennät elämän ja teosten välillä jäävät harvalukuisiksi.

Leena Krohnin kuvitelmat ovat esikoisteoksesta, Vihreästä vallankumouksesta (1970) alkaen kurottaneet kauaksi tulevaan. Hänen puoli vuosisataa myöhemmin ilmestyvä teoksensa, Mitä en koskaan oppinut (2021), kääntää katseen taakse- ja sisäänpäin. Ensimmäistä kertaa Krohn analysoi itse miten hänelle tärkeät aiheet ovat suodattuneet kirjallisuudeksi.

Kyseessä on eräänlainen ”Miten kirjani ovat syntyneet” -muistelma, joka on jaettu kolumnimaisiksi paloiksi mutta kirjoitettu esseemäisen toteavasti. Muisteleminen ei tuo mitään uutta kirjallisuushistoriaan, mutta saattaa joiltakin osin järisyttää lukijakunnan käsityksiä Krohnista. Esimerkiksi kirjalliseen julkisuuteen levinnyttä keskustelua transihmisten oikeuksista Krohn kommentoi niin tylysti, ettei sitä uskoisi saman kirjailijan sanomaksi, joka on toistuvasti puolustanut identiteetin virtaavuutta ja plastisuutta.

Julistaessaan sananvapauden itseisarvoa Krohn heittää samaan pakkosuvaitsevuuden pataan paljon sellaista, mitä yhdistää enemmänkin sosiaalisen median asenne kuin vapauskeskusteluiden sisältö. Kirjallisuuden ja kirjailijoiden, esimerkiksi J.K. Rowlingin, politisoiminen sosiaalisessa mediassa on lähtökohta Krohnin kauhistelulle. Hän ei kuitenkaan pohdi median yksipuolisuutta, vaan katsoo vaientamisaktivismin hallitsevan suomalaistakin kulttuuria sisältä käsin. Käyttämistään yhteismitattomista esimerkeistä Krohn on ehtinyt jo saada kärkästä palautetta.

Ensimmäistä kertaa Krohn analysoi itse miten hänelle tärkeät aiheet ovat suodattuneet kirjallisuudeksi.

Ajatusmekanismien estetiikka

Krohnin teoksia on luettu esseeproosana, allegorioina ja filosofisesti painottuneena tieteisfiktiona. Itse hän ei ole välittänyt teostensa mahdollisista genrepiirteistä, vaan sellaisten ajatusleikkien havainnollistamisesta, joissa materialistinen ja metafyysinen maailmankäsitys ovat yhtä aikaa mahdollisia. Luonnonkappaleiden ja artefaktien rinnastettavuudesta väännetyt ajatusleikit, esimerkiksi kysymykset elävän ja elottoman rajanvedosta, ovat muuttuneet ajatusleikeistä kirjallisiksi ajatusmekanismeiksi. Niihin Krohn on palannut yhä uudelleen.

Kirjailijan oma muotoilu tällaiselle estetiikalle on se, että hän tarkastelee todellisuutta yhtä aikaa subjektiivisena kuvitelmana ja objektiivisena tilana: ”Kaikki se, mitä kutsumme rationaalisuudeksi, vaatii mielikuvitusta, ja jos meillä ei olisi kuvittelukykyä, emme voisi edes puhua moraalista ja omastatunnosta.”

Taiteen hän katsoo kuitenkin niin erilliseksi ja erilaiseksi kuvitelmien maailmaksi, että sillä on aina oltava moraalinen sanoma toimiakseen taiteena.

Krohnin tuotantoa on pidetty rohkaisevana ja utopioivana silloinkin kun hän on luonut dystooppisia kuvitelmia toisiaan esineinä kohtelevista ihmisistä. Siinä missä sosiologisesti suuntautuneet dystopiat ovat omistautunut joukkojen hallinnalle, Krohnin harjoittama ”pehmeä tieteisfiktio” pohtii yksittäisten ihmisten kyvyttömyyttä ymmärtää toisiaan.

Krohnin proosalle ominaisessa asetelmassa kohtaa kaksi anonyymia ihmistä, kuten yksinäinen asiakas yksinäisen asiantuntijan vastaanotolla. Asiantuntijayhteiskuntaan eksyneen karikatyyrille antaa uuden selityksen kirjailijan muistelo siitä, miten hänelle avautui vanhempiensa sukupolven maailma Kotilieden yleisöpalstojen kautta.

Tällaisia herkullisia kytkentöjä elämän ja tuotannon välillä ei kuitenkaan ole paljoa tarjolla. Enimmäkseen Mitä en koskaan oppinut voisi olla jotakuinkin kenen tahansa sivistyneesti skeptisen eläkeläisen kirjoittama.

Kirjailijan kokemuksissa tärkeimpiä ovat selittämättömiksi jäävät yhteensattumat sekä puutarhan hoito.

Kyselyiästä kyseleväksi kirjailijaksi

Menneiden muistelijana Leena Krohn on säästeliään itsekriittinen. Hän kertoo hieman lapsuudestaan, etenkin tyttökouluvuosista Helsingissä. Aikakausi edustaa 1950–1960-lukujen rajun uudelleenrakentamisen ja vanhanhävittämisen pyörrettä:

Koulumatkojani kuljin rakennustelineiden varjossa, joiden takana pystytettiin uutta kaupunkia. Mitä sieltä ilmestyikään? Makkaratalo, sen virtsanlöyhkäinen rumuus, sen raaka, röyhkeä, nousukasmainen, alkeiskapitalistinen ankeus. Nyt samat megalomaaniset ideat materialisoituvat ympäri kaupunkia arkkitehtuurina, joka lamauttaa elämänilon, herättää vaarallisia aggressioita ja sytyttää kriminaaleja mielennouteita, joista on paras vaieta.

Visio asukkaitaan ahdistavasta arkkitehtuurista on kuin tiivistelmä niistä kaikista ihmisen mittasuhteet menettäneistä painajaiskaupungeista, joita Krohn on kuvaillut proosassaan. Tällaiset miljööt ovat niitä ”puolivieraita maailmoja”, joita Krohnin tuotantoon perehtynyt Pirjo Lyytikäinen on pitänyt olennaisena teosten allegoriselle tulkinnalle ja sukupolvesta toiseen kasvaneelle kiinnostukselle Krohnin teoksiin.

Lapsuuden kyselyiästä Krohn näyttää muuttuneen kuin luonnonvoiman pakottamana kyseleväksi kirjailijaksi. Jo yhdeksänvuotiaana hän muistelee lukeneensa Camus’n Ruton.

Puberteetista toivuttua pohdiskeleva kirjoittaminen on ollut Krohnille ilmeisen vaivatonta. Mitä kaikkea sitten tapahtui, jää muutamien mainintojen varaan. Satunnaisesti hän viittaa kokemuksiinsa sekä psykologiaa aloittelevana opiskelijana että yksinhuoltajana, mutta käyttää oman elämänsä sattumuksia pikemminkin peilinä tuotannolle kuin toisinpäin. Elämäkerraksi muistelmassa on enemmän aukkoja kuin kehystä.

Kirjailijan kokemuksissa tärkeimpiä ovat selittämättömiksi jäävät yhteensattumat sekä puutarhan hoito. Mysteereihin Krohn suhtautuu jonkinlaisina luonnonvoimien paradokseina, jotka antavat elintilaa taiteen ja uskontojen selityksille.

Omassa ajattelussaan ja kirjoittamisessaan Krohn pitää tärkeimpänä sen tutkimista, miten monimutkaiset rakenteet toistuvat sekä luonnossa että ihmisten kehittämissä järjestelmissä. Miten näitä rakenteita jäljitellään hänen omissa teksteissään, etenkin rihmastomaisuudessaan erikoislaatuisessa pääteoksessa Pereat Mundus (2001), sitä hän ei valitettavasti ryhdy pohtimaan.

Tekijälleen poikkeuksellisen muistelupuheenvuoron on mahdollistanut Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha, joka on tarkoitettu ”tieteellisen tai taiteellisen uran päätösvaiheessa” oleville henkilöille uransa ”reflektointia” varten. Krohnin taito liikkua tieteen ja taiteen välimaastossa ei vain pääse oikeuksiinsa edes näin vapaamuotoisesti raportoivassa teoksessa.