Olen maa johon tahdot. Timo K. Mukan maailmankuvan poetiikkaa

Timo K. Mukka nousi lukevan yleisön tietoisuuteen 19-vuotiaana esikoisteoksellaan Maa on syntinen laulu vuonna 1964 (Gummerus). Romaani kuvaa Siskonrannan talon tyttären, Mäkelän Martan, elämää ahtaan sosiaalisen moraalin hallitsemassa lappilaisessa kyläyhteisössä. Samana vuonna julkaistiin myös Markku Lahtelan ja Pentti Saarikosken kollaasiromaanit, ja onpa Hannu Salaman Juhannustanssitkin samaa vuosikertaa. Nuoren pellolaisen balladirunoille ja proosajaksoille rakentuva naturalistinen romaani herätti silti suurta hämmennystä – kirjallista vertailukohtaa ei tuntunut olevan ainakaan kotimaassa.

Kirjallisuuden lajia voidaan ajatella ikään kuin silmälaseina, joiden avulla tarkastelemme lukemaamme tekstiä. Voimme pitää kirjallisuuden lajeja historiallisina ilmiöinä, joita on mielekästä tutkia kirjoittamisen ja tulkinnan konventioina. Lajin historia ja sopimukset luovat perustan sille, kuinka luettu kulloinkin ymmärretään. Timo K. Mukan teokset hätkähdyttivät 40 vuotta sitten osin siksi, että vastaanotto joutui muokkaamaan omaa käsitystään siitä, mitä romaani voi myös olla.

Mukan esikoisteos reflektoi siis sekä kirjallisuudenlajia, että lukijoiden odotuksia Syntisen laulun kertomuksen yhteisöstä, joka yrittää elää ja olla ihmisiksi Lapin huumaavaan luonnon keskellä, Isä Jumalan taivaan alla. Leena Mäkelä-Marttisen tutkimuksessa merkittävään asemaan nouseekin Mukan proosassa esiintyvä genrenvaihtelu, sen moninaisuus ja liike balladin, naturalismin ja groteskin realismin rajapinnoilla.

Mäkelä-Marttinen argumentoi Syntisen laulun halun, rakkauden, viettelyn, kosinnan ja koston tapahtumia lajisidonnaisuudella. Hän näkee teoksen edustaneen modernia hybridigenreä (käsite Alastair Fowlerin), sillä Syntiseen lauluun ovat vaikuttaneet kirjallisuuden useat eri lajityypit, kuten balladi, Raamatun kertomukset, groteskille realismille pohjautuva naurukirjallisuus sekä naturalistinen proosakerronta. Näille lajityypeille ominaista ovat rajatilanteet, joihin tutkija myös paneutuu.

Useiden Mukan teosten henkilöt ovat Martan tavoin jonkinlaisessa elämänsä siirtymävaiheessa, murroksessa tai kriisissä. Tavalla tai toisella henkilön sisäinen, inhimillisillä haluilla ja tunteilla ladattu maailma törmää ulkoiseen, ulkoa päin asetettuihin määritelmiin ja myös yhteisön vastarintaan. Tällöin syntyy maailmankuvan- ja katsomuksen murtumia, jotka määrittävät henkilöiden olemusta ja toimintaa. Näissä raja- tai kynnystilanteissa henkilöiden itseymmärrys yhtyy toimintaan ja myös tekemättä jättäminen ilmentää henkilön olemistapaa ja persoonallisuutta.

Esimerkiksi Syntisen laulun päähenkilölle Martalle kehittyy lähes samanaikaisesti kaksi seksuaalisuhdetta eri miehiin. Pian hän huomaa olevansa raskaana. Martta ei ole ainut Mukan tuotannon henkilöistä, jonka ideologiaa koetellaan. Tultuaan nuoren elämänsä kulminaatiopisteeseen Martta päättää olla menemättä naimisiin Kurki-Pertin kanssa, vaikka tämä on hänen lapsensa isä.

Kyyhkyssä ja unikossa (1970, WSOY) keskeinen rajatilanne muodostuu Pieti Kolströmin palatessa lapsuutensa maisemiin, sivilisaation rajalle pohjoiseen pikkukylään. Tuolloin hän summaa elämäänsä, kokee epäonnistuneensa ja sopeutuminen takaisin juurille tuntuu mahdottomalta. Sitten hän rakastuu Paukun tyttäreen, nuoreen Darjaan. Darjassa Pieti näkee ainoan mahdollisuutensa tavoittaa vielä elämä ja onni. Yritys epäonnistuu ja synkkämielinen mies murtuu.

Mielisairaus saa hänestä otteen, ja kertomuksessa samanaikaisesti lyyrinen, voimakkaita vertauskuvia sisältävä ja epävakaasta mielentilasta viestivä kerronta yleistyy. Pieti surmaa rakastettunsa Darjan, joka kantaa toisen miehen lasta. Sen jälkeen Pieti katoaa erämaahan petoeläimen tavoin. Rajalle johtaa siis epäonnistuminen elämässä, rajalla tapahtuu mielenterveyden menettäminen ja murha. Rajatilanne johtaa täydelliseen sulautumiseen pohjoisen armottomaan luontoon. Sivilisaation rangaistus ei tavoita rikollista, mutta Lapin talvi tavoittaa.

Rajatilanteiden dynamiikka toimii usein kertomusta eteenpäin vievästi, mutta käsite on myös metaforinen. Isä-Juhanin rajankäynti on mentaalista: hän käy läpi pettymystä omaa tytärtä, Marttaa, kohtaan ja sokeaksi vihaksi yltyvää raivoa Oula Nahkamaata kohtaan. Martan rajoja ovat nuoruuden ja aikuisuuden, naiseuden ja äidiksi tulemisen rajat.

Tutkijan arsenaali

Työvälineenään Mäkelä-Marttinen käyttää eniten Mihail Mihailovitš Bahtinin romaaniteoriaa. Venäläinen kirjallisuuden- ja kulttuurintutkija Bahtin tutki romaanin historiaa ja kehitystä 1930- ja 1940-luvuilla. Hänen suuret romaaniteoreettiset artikkelinsa on julkaistu suomeksi vuonna 1979 nimellä Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia (Progress). Yhtä tärkeä Mäkelä-Marttiselle on ollut myös Bahtinin Dostojevskin poetiikan ongelmia (suomeksi 1991, Orient Express), sillä hän näkee modernin Mukan Dostojevskin jälkeläisenä ja pitää kirjailijoiden tuotantojen temaattista yhteyttä vahvana.

Bahtinin mielenkiintoisen romaaniteorian syntymisen on luonnehdittu olleen mahdollista oikeastaan vain juuri hänen aikansa Neuvostoliitossa. Bahtinin Dostojevskiin sovellettu teoria todistaa, että romaanimuoto on maailmankuvaltaan dialoginen, joustava ja avoin. Se sulauttaa ja polarisoi muita genrejä ja on itsensä jatkuvasti tiedostava ja suhteensa muihin lajeihin uudelleen määrittelevä kirjallisuudenlaji.

Eri lajien tyylikirjon tarjoamassa, sosiolingvistisessä fiktiivisessä ympäristössä Mäkelä-Marttinen sanoo kirjailijalle olleen mahdollista esittää monipuolinen ja kompleksinen maailmankuva. Hän osoittaa tämän Bahtinin käsitemetaforien, polyfonian ja heteroglossian avulla. Yleisesti Mäkelä-Marttinen luonnehtii Mukan teosten maailmankuvan olevan luonto- ja seksuaalimystiikan värittämä, uskonnollis-mystinen ja naturalistinen.

Raja- ja kynnystilanteiden tarkastelussa hän käyttää kronotooppia eli aikapaikallisuutta. Bahtinin käsitteistöön termi on käsittääkseni tullut fysiikan alalta. Kronotooppi pitää sisällään jonkin juonen kuljetukselle merkittävän tapahtuman. Kronotooppi on usein aikana ja paikkana erityisellä tavalla latautunut, kuten lato juhannusyönä tai kirkon eteinen ennen vihkimistä.

Myös Mukan henkilöiden välisen dialogin ja heidän sisäisen puheensa tarkastelu on varsin mielenkiintoista. Mäkelä-Marttisen mukaan Mukan henkilöiden puheen rakentumiseen liittyy erityispiirteitä, kuten puheen estyminen, patoutuneen puhunnan monimerkityksisyys, hiljaisten taukojen merkitys tai kollektiivisesti esitetyt puhunnat. Tekstinäytteiden hitaalla ja paneutuneella luennalla tutkija ravistelee kulttuurisista kliseistä esille aivan uudenlaista hysteriaa.

Tuotannon halki

Mäkelä-Marttisen tutkimuksen eteneminen on aluksi tuotannon mukaan kronologinen ja lopussa temaattisesti perusteltu. Aluksi hän selvittää toki tutkimuksensa teoreettisen viitekehyksen ja metodologian. Hän aloittaa Mukan pääteoksena pidetystä Syntisestä laulusta ja jatkaa toisen lyhyen romaanin, Tabun (Gummerus, 1965), teeman analyysillä, joka käsittelee seksuaalisuuden tuhoisaa voimaa. Hän näkee Tabun äidin, Milkan ja Kristus-Perkeleen asetelmassa pyhän perheen vakavan parodian.

Samankaltainen ajatus Mukallakin oli tiettävästi teoksen tavoitteena ollut – Raamatun pyhän perheen muunneltu esitys sijoitettuna suomalaiseen korpikylään. Mäkelä-Marttinen sanoo, että Mukka saa Milkan mykän ahdingon kuvauksen avulla esiin nimenomaan maskuliinisen asenteen vinoumia. Hän kiinnittää teoksen Freudin tabu- ja totemismiteoriaan. Teoria on esitetty alun perin vuonna 1913 teoksessa Toteemi ja tabu. Eräitä yhtäläisyyksiä villien ja neuroottisten sielunelämässä (suomeksi Love kirjojen kustantamana 1989). Freudin teoria aika tiukasti, lähes ennalta arvattavasti, tavoittaa vastaavuutensa Mukan Tabusta. Tutkija ei tee periaatteessa mitään väärin, ja onhan toki esimerkiksi pääparin suhde insestinen.

Toisaalta vaikka Mukka oli luonnehtinut kirjoittaneensa ”lyyrisen eepoksen”, hän oli onnistunut Ojasen eli Kristus-Perkeleen henkilöhahmon rakentamisessa hyvin modernille proosalle tyypillisin keinoin. Jopa Ojasen todella merkityksellinen sukupuoli on Tabun tekstissä aivan kyseenlaistamaton osa tätä henkilöä ja hänen olevaisuuttaan. Kertomuksen Ojanen ei ole mikään sonni tai ukkometso, hänen maskuliinisuuden representaatioitaan saa itse tekstistä etsiä. Tätä olisi mielestäni ollut syytä tarkastella vaikka suhteessa ja jatkumossa muiden modernistien ja aikalaiskirjailijoiden henkilöihin.

Jos ja kun tutkijalla on psykoanalyytikko Freud, on toteemeja välittömästi siellä ja täällä, on vävyt ja anopit, maskuliinisuus, patriarkaalisuus. Mielestäni Ojasta olisi ollut syytä tutkia enemmän radikaalina, modernina henkilöhahmona kuin miehenä. Teoksen lopun analyysi onneksi hieman vapautuu, kun tutkija palaa jälleen Bahtiniin ja tarkastelee henkilöiden puhuntoja karnevalistisessa valossa sekä naisvartalon kronotooppeja. Esimerkiksi Ojasen Milkalle lahjoittama ontto puupallo vertautuu analyysissä kohtuun.

Armeijaromaania Täältä jostakin (1965, Gummerus) tarkastellessaan Mäkelä-Marttinen hyödyntää Michel André Bernsteinin ressentimentin käsitettä. Käsitteellä tarkoitetaan tuskallista muistojen vangiksi jäämistä, freudilaisittain kyse on traumaattisesta toistumispakosta, johon liittyy ylpeyttä, vihaa ja kateutta. Ressentimentin avulla tutkija valottaa lisää Mukan tuotannon tiettyjen henkilöiden redusoitunutta naurua, nostalgiaan sairastumista, olemistapaa maailmassa.

Laulu Sipirjan lapsista (Gummerus, 1966) varioi tutkijan mielestä hyvin pitkälti samaa melankolian teemaa kuin Ja kesän heinä kuolee. Kertomus sairaudesta (Gummerus, 1968). Sitten hän siirtyy tarkastelemaan Lumen pelon (WSOY, 1970) toista novellia, jonka nimi on ”Epäsuoria vihjeitä Bert Plotkan vaimolle”. Tämän ainoan kotimaan ulkopuolelta, Islannista, miljöönsä ottavan monitasoisen novellin analyysissä Mäkelä-Marttinen pohtii itsen ja toisen kokemista abjektina sekä novellin tematiikassa esiintyvää sadismia.

Kyyhkyn ja unikon analyysi on onnistunut mutta jo hieman yllätyksetön. Esimerkiksi tamperelaisen tutkija Toni Lahtisen näkemys ja tulkinta tarinasta ekokatastrofin vertauskuvana on huomattavasti koskettavampi ja monitasoisempi. Lahtinen valmistelee väitöskirjaa Mukasta, ja hänen Kyyhkyn ja unikon ekokriittiseen luentaan perehtyvä artikkelinsa on julkaistu viime syksynä Arto Haapalan ja Virpi Kaukion toimittamassa kokoelmassa Ympäristö täynnä tarinoita. Kirjoituksia ympäristön kuvien ja kertomusten kysymyksistä (Unipress).

Viimeisessä luvussa Mäkelä-Marttinen tutkii Lumen pelon niminovellia sekä Koiran kuolema -kokoelman (Gummerus, 1967) kahta novellia. Myös Tabun yhteydessä julkaistu ”Sankarihymni” sekä muutamat muut temaattisesti kiinnostavat novellit Mukan kaikkiaan 19 novellin joukosta tulevat mukaan tutkimukseen.

Mukan ainoan, vuonna 1966 julkaistun runoteoksen Punaista (Gummerus) jättämisen pois ymmärtää toki tutkimuksellisista syistä.

Tutkija Mäkelä-Marttisen oma tieteellinen diskurssi on analyysiosioissa hyvin perusteellisesti argumentoiva ja huolellinen. Metaforinen se ei ole. Koska kohdeteksti on Mukkaa ja koska Bahtinilta peräisin oleva metodirepertuaari on itsessään rikas ja mielenkiintoinen, tutkijan napakkuus on hyvä, oikealla tavalla vaatimaton ratkaisu. Mäkelä-Marttinen käyttää taloudellista kieltä ja tutkimusaiheen rajaus tuntuu onnistuneelta, koska tutkimus on moniaalle pyrkivistä haaroista huolimatta sidosteinen.

Oman haasteensa yksiselitteiselle, tieteellisen kielen kirjalliselle kommunikaatiolle muodostavat sanat, jotka helposti ymmärtää tai jotka viittaavat arvottavasti. Esimerkiksi subliimi, tässä tapauksessa tyylilajin nimi, jota Mäkelä-Marttinen on käyttänyt luvussa Kyyhkystä ja unikosta, on määritelty sivistyssanakirjassa yleväksi. Tutkija luonnehtii edelleen tyyliä korkealuokkaiseksi. Kirjoittamisen tyylejä analysoitaessa houkutus mennä liikaa mukaan teosten luentaan myös lienee suuri.

Olen maa johon tahdot onnistuu mielestäni parhaiten teosten viileän ammattimaisesti toteutetuissa analyyseissä. Teoksen esipuheessa tutkija kertoo oman kirjoitustyylinsä saavan paikoitellen kaunokirjallisia sävyjä, koska hän on halunnut Mukan proosan maagisen tyylin heijastuvan myös oman tutkimuksensa lukijalle. Hän toivoo ratkaisun houkuttelevan tutkimuksen lukijaa. Yllätyinkin hieman, kun vakuuttavan ja objektiivisen tutkijan sävy muuttui paikoitellen lähes hersyväksi.

Johdannosta: ”Maa on rakastaja, maa on naisen kohtu, maa on rakastettu ja kaivattu koti erämaan laidalla. Maa on viimeinen leposija – maaksi me jälleen tulemme. Maasta kumpuaa halu yhteyteen ja yhdyntään, halu voittaa niin sielullinen kuin fyysinenkin koti-ikävä. Halu tulla luoksesi, tulemisen tila, kynnyksen ylityksen hetki. Veripunaisen rakkauden, syntymän ja kuoleman liitto. Tuskan koskettama ihmiselon kauneus.” Tarkoitus on sinänsä ystävällinen, mutta ehkä tutkija olisi voinut luottaa omaan, mielenkiintoisen ja onnistuneesti toteutetun tutkimuksensa vetovoimaan sekä Mukan maagisiin tekstinäytteisiin.

Sivuille, sivujen alle

Mäkelä-Marttisen väitös suorittaa rauhallisen, akateemisen avauksen esimerkiksi juuri Maa on syntinen laulu -teokselle. Neljäkymmentä vuotta sitten teoksen tarjoamaa kuvaa lappilaista ihmisistä pidettiin pahana, suorastaan irvokkaana. Uskonnollisen hurmoksen ja rohkeiden seksuaalikohtausten yhtäaikaisuus aiheutti suoranaista kohua ja teokseen kohdistuvaa paheksuntaa varsinkin uskonnollisista syistä. Tarinan traaginen juoni ja modernin romaanin usein suosima avoin päätös jättivät varmaankin sellaisen kokemuksen valtaan, että siitä kesti hetken päästä yli.

Valitettavasti Mukka sai kärsiä koko kirjallisen uransa ja elämänsä ajan siitä, ettei hänen teoksiaan ymmärretty. Tämä on totta – kirjailijan leski Tuula Mukka kertoo Kaisu Mikkolan haastattelussa Kalevassa 27.3.2004, ettei esikoisteosta huolittu Pellon kunnankirjastoon. Paljon muutakin hän kertoo. Mukka-elämänkerrassa (Timo K. Mukka, legenda jo eläessään, WSOY 1974) Erno Paasilinna sanoo, että kirjallinen ja taiteellinen lahjakkuus kyllä tunnustettiin, mutta laskee esimerkiksi Tabun saaneen määrällisesti enemmän ehdottoman kielteisiä kuin myönteisiä arvosteluita. Mukka sai valtion viisivuotisen taiteilija-apurahan ensimmäisen kerran vain hieman ennen kuolemaansa, vuonna 1972.

Mäkelä-Marttisen analyysityö on kattava, se jäsentää Mukan proosatuotantoa erinomaisesti ja tavoittaa sen miljöön ja substanssin sielunkumppanit William Faulknerin Yhdysvaltojen syvästä etelästä tai Dostojevskin Venäjältä.

Mukan aiheiden kirjo, joka eteemme tutkimuksen kautta levittäytyy, kertoo paljon suomalaisuudesta. Mäkelä-Marttisen tutkimus ravistaa esiin uusia, absurdejakin sävyjä ja syventää ehkä entisestäänkin Mukan mainetta taitavana kansankuvaajana. Muunkinlaiseen tutkimukseen aineistosta varmasti olisi. Inspiroivana ja kiintoisana teoksena Mäkelä-Marttisen väitös virkistänee Mukan tuotannosta käytävää kirjallista keskustelua.