Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt

Alussa salamavalot räiskyvät ja suosionosoitukset tömisevät. Piskuinen 14-vuotias romanialainen on juuri voimistellut suorituksen, jollaiseen kukaan ei uskonut. Kenenkään ei pitänyt saada pisteiksi täyttä kymppiä, sen ei pitänyt olla mahdollista. Tietopankki on räjähtänyt, ja aluksi pistemonitori näyttää 1.00. Pilkku on väärässä paikassa.

Lafon on ottanut valtuudet panna sanoja Comanecin suuhun, ”täydentää hänen hiljaisuuksiaan”.

Telinevoimistelija Nadia Comaneci singahti suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1976 Montrealin olympialaisissa, jossa hän sai kuuluisat kymppinsä (lopulta kaikkiaan 7) ja saalisti kolme kultamitalia, hopean ja pronssin. Romanialainen oli 14-vuotiaana ensimmäinen telinevoimistelija, joka sai olympialaisissa pisteiksi täydet 10, ”Perfect Ten”. Hänen uransa jatkui vuoteen 1984, minkä jälkeen hän valmensi voimistelijoita Romaniassa ja loikkasi Yhdysvaltoihin 1989.

Nadia kuvan välityksellä

Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt kuvaa Comanecin (s. 1961) elämää lapsuudesta vuoteen 1989. Nadia – kuten kirjoittaja häntä nimittää – liittyi seitsemänvuotiaana Bela ja Marta Karolyin voimistelukouluun, kehittyi nopeasti huipputasolle ja tuli tunnetuksi ympäri maailman. Hänet nostettiin kommunistisen Romanian keulakuvaksi, mutta uran päättyessä hänen tähtikulttinsa himmeni ja asemansa muuttui.

Lola Lafon on Romaniassa varttunut ranskalainen kirjailija ja muusikko, jota tituleerataan myös anarkistiksi ja feministiksi. Hänen neljäs romaaninsa on kirjoitettu hyödyntäen dokumentaarista aineistoa ja esimerkiksi Comanecin omaelämäkertaa Letters to a young Gymnast. Lafon on ottanut myös fiktion kirjoittajan valtuudet panna sanoja Comanecin suuhun, ”täydentää hänen hiljaisuuksiaan”. Tällaisia kuviteltuja osuuksia ovat esimerkiksi Lafonin ja Nadian puhelinkeskustelut, joissa he vaihtavat ajatuksia tekstistä ja Nadian elämästä.

Kirja ei kuitenkaan asetu päähenkilönsä olkapäälle, esitä havaitsevansa tai tuntevansa Nadiana. Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt ei näin rakennu samalla tavalla fiktion varaan kuin monet viime aikojen elämäkertaromaanit, kuten esimerkiksi Heidi Köngäksen Hertta ja Riitta Jalosen Kirkkaus, eikä siihen myöskään muodostu samaa henkilökohtaisuuden tunnetta. Comanecia ja hänen elämäänsä seurataan ulkopuolelta, kuin televisiokameroiden välityksellä konsanaan.

Ja se on totisesti elämä täynnä erikoisia tapahtumia. Uran huippuhetkien lisäksi Lafon nostaa esiin esimerkiksi Romanian joukkueen äkillisen poistumisen EM-kilpailuista vuonna 1977 Ceauşescun käskystä, kun Toveri koki tuomarien suosivan neuvostoliittolaisia, Nadian väitetyn suhteen Ceauşescun pojan Nicun kanssa sekä loikkausta seuranneen ristiriitaisen maineen Yhdysvalloissa.

Kuten Lafonkin itse alussa toteaa, tapahtumien osalta tarina myötäilee pääosin totuutta. Aura Sevónin suomentamana tyyli on hengästynyt, jopa pyörteinen. Kuvaus on sen verran impressionistista, että lukiessa saattaa tehdä mieli tarkistaa toisestakin lähteestä, miten kaikki oikein meni.

Keijukaisen monet kasvot

Nadian äänellä Lafon toteaa, että laji on nimetty naisten telinevoimisteluksi, vaikka tosiasiassa katsojat odottavat näkevänsä kapealanteisia tyttöjä. Liian miesmäinenkään ei tule olla – hiuksiin kammataan valtavat rusetit peittämään sopimattoman suuret reisilihakset.

Lafonin näkökulma on pitkälti siinä, minkälainen ideologioiden ja tekopyhyyden temmellyskenttä Nadia ja erityisesti hänen kehonsa oli. Vuosi 1976 on Comanecille yhtä menestystä, mutta kuten kenestä tahansa 14-vuotiaasta, hänestäkin kasvaa vähitellen nainen. Ulkomuodon kehitys on kauhistus Nadialle itselleen, valmentajalle, valtiolle ja lehdistölle. Tuntemattomaksi muuttunut keho kuuluu hirviölle, kuukautiset ovat sairaus.

Kirja on antoisimmillaan osoittaessaan lehdistön ja urheiluyleisön hysteerisen suhtautumisen ruumiillisuuteen.

Ja kyllä: vuonna 1978 Strasbourgissa Nadia ilmestyy kameroiden eteen muuttuneena, eräiden lähteiden mukaan joka 10 kiloa painavampana kuin kaksi vuotta sitten. ”– hänen muotonsa kumpuilevat voimistelupuvun alla.” Lafon maalaa esiin lehdistön ahnauden: Montrealin keijukainen ei ole entisellään, mutta aina tulee uusia tyttöjä, entistä nuorempia ja piskuisempia. Nadia joutuu kommentoimaan itsessään tapahtuneita muutoksia. Vuonna 1979 lehdistö on yhä tarkkaavainen: ”45 kiloa, neljä kiloa vähemmän kuin Strasbourgissa, kilpailunumerolla 62. Tyttö on skarpannut!”

Lafonin kirja on antoisimmillaan osoittaessaan lehdistön ja urheiluyleisön hysteerisen suhtautumisen ruumiillisuuteen. Comaneci joutui irvokkaiden havainnoitsijoiden hampaisiin, mutta laajempiakin yleistyksiä suhtautumisen yleisyydestä on helppo vetää. Kirja luo vaikutelman, että voimistelijat, heidän huimapäiset suorituksensa ja niihin taipuvat vartalonsa eivät kuulu voimistelijoille itselleen, vaan aina muille: valmentajille, katsojille, valtiolle. Ja sellainen suhtautuminen ei päättynyt Nadia Comanecin aikuistumisen myötä, se ei päättynyt rautaesiripun romahtamisen eikä kylmän sodan loppumien myötä.

Toisaalta Nadia laajensi pikkutytöille sopivaa roolia, huomauttaa Lafon. Tuli tavoiteltavaksi olla yhtä rohkea ja kurinalainen kuin Nadia ja käyttää omaa kehoaan yhtä huimapäisesti. ”Raivasit väylän tulevaan, avarsit pikkutytöille varattua kapeaa, sievää uraa, tahtoisin sanoa Nadia C:lle; sinun ansiostasi vuoden 1976 pienet tytöt uneksivat tempautuvansa paljaaltaan tyhjyyteen vatsalihakset tiukkoina.”

Joka tapauksessa kirja herättää ajattelemaan, miten jännittävää, viihdyttävää ja kohottavaa huippu-urheilu voi olla. Ja toisaalta, miten monet tahot urheilijoiden elämää ohjailevat, vielä tänäkin päivänä – olivat ne sitten valmentajia, valtioita, suuryrityksiä, tai ne kaikki.

Hyljeksitty ikoni

Romanian valtio palkitsi kasvattinsa, mutta myös käytti häntä häikäilemättä julistaakseen kommunismin ilosanomaa. Vaikka ulkoiset muutokset olivat väistämättömiä, tulosten perusteella Comaneci kuitenkin hallitsi voimisteluareenoita monta vuotta Montrealin jälkeenkin.

Valmentaja Bela Karolyin loikattua Yhdysvaltoihin kiertuematkalta 1981 Nadian elämä kotimaassa kuitenkin hankaloitui. Kun ura päättyi, kiinnostus takavuosien tähteen hiipui. Comaneci ei saanut lupaa poistua maasta, ja länsimaiden näkökulmasta hän katosi rautaesiripun taa.

Jo pelkän kuuluisuutensa vuoksi Comaneci oli kommunistisessa Romaniassa monella tavalla erityisessä asemassa

Lafonin kirja koettaa tarttua myös näihin vuosiin. Kuvitellut keskustelut Nadian kanssa toimivat alustana, jolla Lafon peilaa oletuksia kommunistisen Romanian arjesta ja vallankumouksesta joulukuussa 1989. Loppua kohden kirjan monet äänet pirstaloituvat ja jännite hajoaa hiukan.

Jo pelkän kuuluisuutensa vuoksi Comaneci oli kommunistisessa Romaniassa monella tavalla erityisessä asemassa. Toisaalta on esitetty, että etenkin uran päätyttyä hänen oltavansa eivät olleet kummoiset. Pari viikkoa ennen kuin Ceauşescu syöstiin vallasta, marraskuussa 1989, Comaneci loikkasi Unkarin ja Itävallan kautta Yhdysvaltoihin.

Vapaus ei välttämättä ollut se, mikä häntä oli aluksi vastassa. Loikkauksen jälkeen Nadia sai maineen avustajansa Constantin Panaitin, kirjassa herra P:n, avioliiton rikkojana. Toisaalta huhut kertoivat miehen pitäneen häntä vankinaan ja estäneen mm. Karolyin yhteydenotot. Lafonin kirja syöksee ilmoille eri näkökulmia, mutta pitäytyy julistamasta mitään totuudeksi.

Kenen elämä?

Kuka oikeastaan oli se Nadia Comaneci, josta tuli 70-luvun urheiluikoni?

Lafon kuvaa Nadian ilmeettömäksi suorittajaksi ja kovaksi harjoittelijaksi, joka pyrki aina tekemään enemmän kuin vaadittiin. Lafon toistaa myös sanat, jotka ovat peräisin Comanecin omaelämäkerrasta: ”En aio kääntää selkääni sille, mikä hirvittää. Kohtaan pelkoni, sillä ainoa keino päästä siitä on polkea se maahan.”

On helppo muodostaa tarina, jossa 6-vuotiaan tytön lapsuus katoaa sillä hetkellä kun hän astuu harjoitushallin kelmeään valoon. Lafon kuvaa, kuinka Karolyi vähitellen lisäsi harjoitustunteja ja vähensi ruokamääriä. Myöhemmin liikkui huhuja väkivaltaisista lyönneistä, ja kameroiden kuvassa näkyvät kaitojen tyttöjen mustat silmänaluset.

Lafon siteeraa näitäkin Comanecin sanoja: ”Hän [Karolyi] ei pystynyt murskaamaan minua, koska ei milloinkaan tiennyt, missä minun oikeat rajani menivät. En koskaan paljastanut niitä.”

Kirja esittää myös Comanecin, joka halusi tulla koko ajan paremmaksi voimistelijaksi ja teki töitä sen eteen. Romanialaistytöstä löytyi eittämättä harvinaista kykyä keskittyä. Silti mieleen nousee ikuisuuskysymys: jos seitsemänvuotias lapsi ei tiedä muusta elämästä, onko hän tehnyt valinnan, vai joku valinnut hänen puolestaan?

Lafonin kirja piirtää esiin kuvan ihmisestä, jonka elämä on useassa vaiheessa ollut muiden käsissä, muiden määriteltävissä.

Comaneci itse tuskin eli umpiossa, vaan näki, kuuli ja tunsi kuten kuka tahansa.

Eikä se välttämättä tee itse poikkeusta. Alkulauseessa kirjailija toteaa kuvitellun vuoropuhelun olevan keino antaa ääni sille ”mykkäelokuvan kaltaiselle tarinalle, joka oli Nadia C:n elämäntarina vuodesta 1969 vuoteen 1990.” Se tarina on kai mykkä vain katsojille, jotka janosivat tietoja Comanecin elämästä yhä tiukemmin sulkeutuvan rautaesiripun takaa. Comaneci itse tuskin eli umpiossa, vaan näki, kuuli ja tunsi kuten kuka tahansa.

Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt luo moniäänisen, koskettavan ja järkyttävänkin kuvan Nadia Comanecin elämästä Romaniassa. Se katsoo kuitenkin voimistelijaa jälleen ja yhä ulkopuolisen silmin, muiden oletusten ja tarinoiden määrittelemänä. Arvailtavaksi jää, onko kerrontaratkaisun tarkoitus kiinnittää huomiota juuri tähän. Lafonin kirjan äärellä tuntuu kuitenkin vahvasti, että Nadia Comaneci lipeää otteesta, säilyy loppuun asti arvoituksena.

Nadian oman version, tai sen mitä hän on valinnut kerrottavaksi, voi lukea esimerkiksi omaelämäkerrasta Letters to A Young Gymnast. Lopullisen totuuden Nadia Comanecin elämästä ja esimerkiksi loikkausmatkan yksityiskohdista tietänee vain Nadia Comaneci itse.