Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Aina välillä kirjallisuuden lähihistoriasta kohoaa esille tekijöitä, jotka saavat ansaitsemansa suuren yleisön suosion vasta kuolemansa jälkeen. Yhdysvaltalainen Lucia Berlin (1936–2004) kuuluu tähän joukkoon. Berlinin sivumitallisesti lyhyt tuotanto selittyy ainakin osaksi kirjailijan värikkäällä elämällä, joka pakotti lyhyissä pätkissä työskentelyyn. Varmasti siihen liittyy myös perfektionistin tarve tislata tekstimateriaalista mahdollisimman puhdasta jälkeä.

Kirjailijan värikäs elämä pakotti lyhyissä pätkissä työskentelyyn.

Lokakuussa ilmestyneeseen suomennosvalikoimaan Siivoojan käsikirja on käännetty vasta puolet englanninkielisestä kokoelmasta A Manual for Cleaning Women (2015), joka puolestaan oli koostettu postuumisti toimittajan valitsemista teksteistä. Suomennosta saattoi ryhtyä odottelemaan jo ensimmäisten ylistävien kritiikkien ilmestyessä pari vuotta sitten. Berlinin novelleja käännetään nyt monelle muullekin kielelle. Suomenkielinen julkaisu, jolle kääntäjä Kristiina Drews on parhaillaan työstämässä jatkoa, seuraa valikoiman epäkronologista järjestystä. Siihen on painettu valikoiman ensimmäiset 25 tekstiä, joten toiseen osaan niitä jää 18. Työn loppuun saattaminen onkin erittäin tarpeellista, sillä monet englanninkielisen kokoelman vaikuttavimmista teksteistä löytyvät sen loppupuolelta.

Tarkasti punnittua sanankäyttöä

Berlin kirjoitti melko lyhyttä virkettä, joissa tapahtumien taustoittaminen sujuu usein dialogin avulla. Henkilöiden olemukset on tiivistetty muutamalla napakasti valitulla yksityiskohdalla. Paikantuntua luodaan usein nopeiden aistihavaintojen ja satunnaiselta tuntuvien mielikuvien ketjuina. Lyhyessä novellissa ”Ensi kertaa katkolla” nainen herää vieraassa paikassa, mutta jo toisessa tekstikappaleessa välittyy, kuinka nopeasti yllätys muuttuu arkiseksi selviämiseksi:

”Nyt oli Halloween. AA:n vapaaehtoistyöntekijä, nainen, opetti heitä tekemään kurpitsalyhtyjä. Ensin puhalletaan ilmapallo, ja nainen solmii sen. Sitten pallon päälle liimataan paperiliuskoja. Seuraavana iltana, kun pallo on kuivunut, se maalataan oranssiksi. Nainen leikkaa sille silmät ja nenän ja suun. Jokainen saa valita haluaako omaan lyhtyynsä hymynaaman vai irvistyksen. Saksia ei anneta.” (s. 99)

Vaikka novellien kieli ei tarjoa villiä sana-akrobatiaa tai verbaalista ilotulitusta, se on myös kaukana yleisimmän lukuproosan aneemisesta pötköttelystä. Berlin tuntuu olleen varsin tarkka sanankäytössään. Jokainen rantalomalla seuralaisiaan tarkastellut saattaa tunnistaa tällaisen kuvauksen todenmukaisuuden:

”Tyytyväiset lomailijat puhuivat yhtä vähän kuin ne, jotka kihisivät kiukusta tai tylsistymisestä – vain puheen rytmi poikkesi, niin kuin laiska tenniksen pallottelu poikkeaa kärpäslätkän nopeista huitaisuista.” (s. 160)

Juuri tällaisia pieniä tiivistyksiä novelleissa tipautellaan yksilökertomusten sekaan kuin ohimennen. Jokaisessa niistä kertojan ääni tai päähenkilöön kiinnittyvä näkökulma kuuluu naiselle. Valinta on huomiota herättävän selkeä ja korostuu myös tarinan tasolla. Kuitenkin itse kerronnan tyylissä, sen vähäsanaisesti toteavassa ja usein hieman alistuneessa lakonisuudessa on hyvin yleisinhimillinen ote. Kuka tahansa voi tavoittaa nämä kokemukset.

Alkoholismi on keskeinen teema, ja vieroitushoitojen ankeaa arkea kuvataan tekstissä puistattavan tehokkaasti.

Lucia Berlinin novellien hahmoilla on huomattavan samanlaisia työpaikkoja ja elämänkokemuksia kuin kirjailijalla itsellään. Erityisesti alkoholismi on keskeinen teema, ja vieroitushoitojen ankeaa arkea kuvataan tekstissä puistattavan tehokkaasti. Tämä on vaikuttanut paljon novellien vastaanottoon. Tilanne on hyvin samanlainen kuin kuluneen vuoden sisällä käännettyjen 1900-luvun klassikoiden, esimerkiksi Marina Tsvetajevan ja Anne Sextonin kohdalla. Heidän tuotantoaan on totuttu tarkastelemaan lähinnä kirjailijan elämää ja persoonaa vasten. Berlin harrastaa myös novellien välisiä viittauksia: aiemmasta tekstistä tuttuja tilanteita tai samannimisiä, mutta todennäköisesti eri hahmoja saattaa ilmestyä myöhemmin toiseen kertomukseen. Tämän voi halutessaan lukea lisätodisteena elämänvaiheiden kirjautumisesta tuotantoon (kaikki naiset ovat kuin Lucia), mutta yhtä hyvin ratkaisun voisi ymmärtää kirjailijan rivienvälisenä kehoituksena välttää tekstin lukemista avaimina kirjailija-minän saloihin (kukaan naisista ei ole Lucia).

Ymmärrän, että tällaista proosaa on mielekästä lähestyä esimerkiksi autofiktiona, mutta en voi olla harmittelematta, miten jämerästi biografistinen lukutapa on myös Berlinin kohdalla lukkiutunut ennakko-oletukseksi. Se toki sopii lähes pakkomielteiseen suomalaiseen tapaan ymmärtää realistinen tyyli taiteessa ja kirjallisuudessa omakohtaisesti eletyn todellisuuden peilikuvana. Berlinin elämän jäljet novelleissa ovat kiistattoman vahvat, mutta onko juuri tämä niiden kiinnostavinta antia?

Joka tapauksessa Berlinin lyhytproosa toimii yhtäläisen loistavasti ilman minkäänlaista elämäkerrallista taustatietoa. Amerikkalaisesta perinteestä kohoavat sitä lukiessa mieleen Carson McCullersin, Flannery O’Connorin ja Raymond Carverin tapaiset, vähäeleisyydestään huolimatta sävykkään ihmiskuvauksen mestarit. Ensilukemalla ihastelin erityisesti uskottavaa kertojanäänen luomista ja tapahtumaympäristön käsinkosketeltavuuden tuntua. Myös kaikki ne salaisuuksiksi jäävät motivaatiot ja taustat, joista kirjan sivuilla silmiinpistävästi vaietaan, jäivät vaivaamaan mieltä. Tämä lienee onnistuneen novellin yleisiä tuntomerkkejä.

Riippuu näkökulmasta

Siivoojan käsikirjan kertomuksissa on myös useita juonellisia yllätyksiä ja voimakkaita näkökulmanvaihtoja, jotka usein sijoittuvat aivan loppuun. Vaatii suurta taitoa, että Berlin ei saa niitä tuntumaan millään tapaa kikkailulta tai ylikirjoittamiselta. Esimerkiksi novellissa ”Hyvät ja pahat” varakkaan amerikkalaisperheen lukioikäinen tytär tutustuu hyväntekeväisyyteen ja aktivismiin uskovan opettajansa seurassa Chilen köyhien elinoloihin. Ensin kertoja tuntee opettajaa kohtaan samanlaista inhoa kuin luokkatoverinsa:

”Neiti Dawson kuvitteli saavansa otteen vaikutuksille alttiista nuorista sieluista, vaikka todellisuudessa hän puhui hemmotelluille amerikkalaiskakaroille. Kaikilla meillä oli rikas, komea ja vaikutusvaltainen amerikkalainen isäpappa. Siinä iässä tytöt suhtautuvat omaan isäänsä samalla tavalla kuin hevosiin. Intohimoisesti. Opettaja antoi ymmärtää, että meidän isämme olivat roistoja.” (s. 188)

Novellissa kuvataan muutaman sivun mitassa, kuinka pikkuvanhan ja etuoikeutetun teinin epäluulo alkaa muuttua orastavaksi myötätunnoksi, ja edelleen sävyltään hieman erilaiseksi epäluuloksi opettajan hyväuskoisuutta kohtaan. Kertomus kuitenkin päättyy kuin seinään, kun pitkästä päivästään väsynyt tyttö lähes vahingossa mainitsee opettajansa olevan kommunisti. ”Sen enempää ei tarvittu. Vain kolme sanaa isälle. Opettaja sai potkut vielä saman viikonlopun aikana, emmekä me nähneet häntä enää koskaan.” (s. 201) Ratkaisun äkillisyys kuulostaa täysin uskottavalta.

Tarinoiden tasolla Siivoojan käsikirjan kuvaama maailma on usein ankea. Niissä palataan yhä uudestaan köyhyyden maisemiin ja menetyksen kokemuksiin. Novellit eivät silti kokonaisuutena ole millään tapaa lohduttomia. Niiden detaljeissa on niin paljon elämää ja arkisista havainnoista kumpuavaa huumoria, että kuvaukset väkivallasta, riippuvaisuudesta tai nuoren naisen epäilyn hetkistä salaisella aborttiklinikalla eivät muutu lukijalle ahdistaviksi.

Hermostuneet vanhainkodin asukit pissaavat housuihinsa niin tehokkaasti, että pikkubussin ikkunat höyrystyvät.

Vapauttava huumori voi asua myös pienissä yksityiskohdissa, kuten kertomuksessa muistihäiriöistä isäänsä hoitavasta tyttärestä, joka lähtee avuksi kuuman kesäpäivän picnic-retkelle: hermostuneet vanhainkodin asukit pissaavat housuihinsa niin tehokkaasti, että pikkubussin ikkunat höyrystyvät. Myös ihmisten ja ympäristön kuvauksissa on ilahduttavia oivalluksia. Rähjäisen merenrantahotellin seinää koristaa köynnös, joka on ”kuin juopuneen naisen hartiahuivi” (s. 172). Berliniä lukiessaan tulee muistutetuksi, että on sellaistakin naurua, joka ilmaisee ”vilpitöntä iloa ja samalla salaa ilkkuu kaikessa ilossa piilevää murhetta” (s. 116). Jopa lapsuuden traumat saattavat olla toisesta kulmasta katsottuna absurdia väärinkäsitysten komediaa, kuten nunnakoulun kasvatin muistelmissa tilanteista, jotka johtivat koulusta erottamiseen.

Täsmällisen hersyvää puhekieltä 

Kokoelman hienoin helmi on kenties toinen lapsuudenkuvaus, jossa kestävien tekohampaiden valmistukseen erikoistunut teksasilaisvaari pyytää lapsenlapseltaan apua oman epätäydellisen suukalustonsa irrottamiseen. Hammasjuuret rouskuvat ja kuolaiset verivanat tulvivat niin mehukkaasti, että lukijan hihitellessä alkaa jo nousta oksennus kurkkuun. Omanlaistaan monisävyisyyttä tämäkin!

Aivan valloittava on myös parin sivun kertomus ensiapupolilla työskentelevästä hoitajasta, joka kuvaa viehtymystään hevosen selästä pudonneen jockeyn kauniiseen pieneen vartaloon:

”Odottelimme kuvaushuoneessa röntgeniin pääsyä. Minä lohdutin häntä kuin hevosta. Calmate, lindo, calmate. Despacio…despacio. Hissukseen, hissukseen. Hän rauhoittui siinä sylissä ja korskahteli hiljaa. Minä silitin hänen kaunista selkäänsä. Se vavahteli ja kiilsi kuin nuorella varsalla. Se oli ihanaa.” (s. 80)

Tällaisen kääntäminen vaatii tarkkaa kielikorvaa ja nyanssien tajua. Kristiina Drewsin suomennos onkin huolellista ja eloisaa. Alkutekstin rikasta puhekielisyyttä ja sananparsia on kotoutettu tarpeen mukaan, mutta ei liian ärhäkkäästi. Silti suosittelen Berlinistä kiinnostuneita tutustumaan myös alkuteksteihin. Niin huolella kuin Drews työnsä tekeekin, jotain olennaista tekstien paikallisväristä ja kielimaaperään juurtuneisuudesta väkisin katoaa. Ympäristöä kuvailevien jaksojen iskevälle rytmille käy helposti samoin. ”Big Mama panty-hose” ei ole ihan sama kuin ”ison tytön sukkahousut”, vaikka suomalaisittain se kuulostaa ihan uskottavalta.

Lopuksi täytyy kehua päätöstä suomentaa julkaisuun alkuteoksen kaksi esipuhetta, Lydia Davisin ja valikoiman toimittaneen Stephen Emersonin muistokirjoitukset, joissa kirjailijalle ominaista tyyliä pohditaan pitkäaikaisen ystävän ja kollegan näkökulmasta. Kirjan perinteiseen olemukseen kuuluu, että olennaista taustatietoa ei aina tarvitse etsiä netistä.