Roomalainen filosofi Seneca oli upporikas ja erittäin vaikutusvaltainen henkilö, joka paransi maailmaa niin paljon kuin upporikas ja vaikutusvaltainen henkilö vain voi. Ei liene liioiteltua väittää, että hänen vaikutuksensa länsimaiseen kulttuurissamme on nähtävissä edelleen, sitä vain on niin vaikea huomata koska se on muuttunut itsestäänselvyydeksi.

Vaikka Seneca edustaakin stoalaista filosofiaa, jossa pyritään välttämään voimakkaita mielenliikutuksia, hän kuitenkin tunnustaa ihmisen heikkouden ja ymmärtää, miten vaikeaa on olla stoalaisen ihanteen mukainen hyvä ihminen. Varhaiset kristitytkin arvostivat häntä niin paljon, että keskiajalla jopa väärennettiin Senecan käymä kirjeenvaihto Paavalin kanssa.

Filosofina Seneca on jättänyt lähtemättömät jäljet, mutta Seneca on myös runoilijana merkittävä. Hänen runotuotantonsa huippu ovat targediat, joita hänen nimissään on säilynyt kahdeksan. Renessanssiajalla Senecan draamoja luettiin, ihailtiin ja jäljiteltiin paljon, mutta myöhempinä aikakausina näytelmien julmuutta, raakaa väkivaltaa ja rajuja otteita vierastettiin.

Nykyajan estetiikka varmaan ymmärtää helposti Senecan esitystavan, jossa seesteisistä kohtauksista voidaan joutua äärimmäisiin tunteisiin ja tilanteisiin, joista ei puutu väkivaltaa, raivoa ja rajuja ratkaisuja, ja kesken kaiken, tunnemyrskyn silmässä, voivat henkilöt laukoa kommentteja, jotka voi tulkita hyvinkin ironisiksi tai groteskeiksi.

Senecan draamat ovat tutustumisen arvoisia. Siksi onkin erinomaista, että Senecan draamoja voi lukea suomeksi, ja tähän on heti perään lisättävä (taas kerran): ”vihdoinkin!”. Sivistyskielillä Senecaa on luettu jo satoja vuosia. On korkea aika että myös suomeksi.

Antti T. Oikarisen ja Maija-Leena Kallelan käännös on suorasanainen. Tässä suhteessa seurataan Goethen suosittelemaa periaatetta, että ensin klassikosta kannattaa tehdä suorasanainen käännös ja sitten runollinen. Voisi puhua tarpeellisesta peruskäännöksestä, jossa on hyvä lyhyt esittely ja tarpeelliset selitykset kätevästi alaviitteinä. Latinankielistä alkutekstiä seuraavan rivinumeroinnin ansiosta teos sopii erinomaisesti luettavaksi alkutekstin kanssa.

Senecan tragedioita voidaan tarkastella stoalaisen filosofian näkökulmasta: jos ihminen ei hallitse tunteitaan, tunteet hallitsevat ihmistä, ja tästä seuraa paljon onnettomuutta. Tällainen näkökulma kuitenkin poikkeaa klassisen kreikkalaisen tragedian näkökulmasta, jossa asenne on tavallisesti se, että viisainkaan, onnellisinkaan ja sankarillisinkaan ihminen ei ole turvassa kohtalon vaihteluilta.

Emme kuitenkaan tiedä, halusiko Seneca teoksillaan opettaa jotain, mutta on silti perusteltua ajatella, että Senecan draamoja luetaan myös filosofisina teksteinä. Vaikuttaa siltä, että varsinkin niissä osuuksissa, joissa henkilöhahmot väittelevät, on otettu huomioon se, että Seneca oli myös filosofi. Myös tässä suhteessa kääntäjät ovat tehneet tarkkaa ja harkittua työtä.

Thyestes

Renessanssiaikana Thyestes oli ehkä Senecan suosituin näytelmä, ja ajan draamakirjallisuus sai siitä paljon vaikutteita. Ehkäpä siksi Tantaloksen haamu, Atreus tai Thyestes on helppo kuvitella Shakespearen näytelmän hahmoksi.

Thyesteen tarina liittyy Tantaloksen jälkeläisten vaiheisiin. Tämä suku on keskeinen tekijä kreikkalaista tarustossa, jonka mukaan Tantaloksen jälkeläiset sekä asuttivat Kreikan eteläosan että lähtivät sotaretkelle Troijaan.

Tantalos oli tarunomainen kuningas Lyydiassa (nykyisen Turkin länsiosassa Khioksen ja Samoksen saarilta itään). Vuorilla oli niin paljon kultaa, että alue vaurastui ja Tantaloksen rikkaudesta tuli myyttistä: antiikin Kreikassa Tantalos oli rikkauden synonyymi. Kun me sanomme, että jollakin on rahaa kuin Kroisoksella, kreikkalaiset puhuivat Tantaloksen talenteista.

Kääntäjät ovat tehneet tarkkaa ja harkittua työtä.

On arveltu, että Tantaloksen tarinassa olisi jälkiä ihmisuhreista, tai niistä luopumisesta, sillä kerrotaan, että Tantalos uhrasi Olympian jumalille oman poikansa Pelopsin, mutta jumalat kavahtivat ihmisuhreja ja kieltäytyvät syömästä. Sen sijaan he kiroavat Tantaloksen ja tämä joutuu ikuisesti näkemään nälkää ja janoa manalassa (ns. Tantaloksen tuskat). Tarinat Tantaloksen jälkeläisistä eli tantalideista kertovat pääasiassa verisistä valtataisteluista, sodista, ylimielisyydestä, ahneudesta ja kostosta.

Pelops palautetaan henkiin ja hänestä tulee jumalten rakastettu, ainakin joksikin aikaa. Pelops muuttaa maasta ja saapuu Kreikkaan, jossa hän onnistuu saamaan itselleen prinsessan ja valtakunnan: vilungin avulla hän voittaa kilpa-ajoissa kuningas Oinomaoksen, joka kuolee, ja saa puolisokseen Hippodameian, jonka kanssa hän sitten saa monta lasta. Sittemmin nämä levittäytyivät hallitsemaan Peloponnesoksen niemimaata (itse asiassa Peloponnesos tarkoittaa Pelopsin niemimaata, eli Pelopsin suvun aluetta)

Myöhemmin kilpa-ajojen muistoksi aletaan järjestää Olympian kisoja. Pelopsin jälkeläisistä tunnetuin on Mykenen kuningas Atreus, jonka poikia ovat Agamemnon, kreikkalaisten ylipäällikkö Troijan sodassa, ja Menelaos, Helenan aviomies.

Tragedian nimihenkilö Thyestes on yksi Pelopsin pojista, Atreuksen veli. Tapahtumat liittyvät Thyesteen ja Atreuksen väliseen kiistaan Mykenen kuninkuudesta. Ensin Thyestes oli kohdellut Atreusta huonosti: hänen oli onnistunut vietellä Atreuksen vaimo, juonitella kruunu itselleen ja karkottaa Atreus maasta. Sitten Atreuksen oli vuorostaan onnistunut päästä kuninkaaksi ja karkottaa Thyestes maasta, mutta tämä ei riitä Atreukselle.

Tragedian aiheena on katkeran Atreuksen julma ja juonikas kosto. Hän teeskentelee sovintoa ja kutsuu Thyesteen sovintoaterialle, mutta vain houkutellakseen tämän ansaan.

Seneca keskittyy tragediassa Atreuksen Thyestestä kohtaan tuntemaan kaunaan, joka kehittyy pakkomielteenomaiseksi kostonhaluksi. Ensimmäisessä näytöksessä on isoisä Tantaloksen haamu, joka on pakotettu saapumaan manalasta Mykeneen. Hän päivittelee jälkeläistensä jumalattomuutta ja toivoo, että pääsisi pian takaisin kärsimään rangaistustaan. Toinen hahmo on Furia eli Raivotar, koston hengetär joka haluaa levittää Mykenessä raivoisaa kostonvimmaa.

Hahmoissa on vimmaa ja heidän puheensa on barokkimaisen runsasta vyörytystä, joka karismaattisen näyttelijän esittämänä on varmasti ollut vaikuttava kokemus. Näytelmä siis alkaa täysillä (forte fortissimo) ja puskee päälle kuin hyökyaalto. Toinen näytös alkaa pahaenteisellä hiljaisuudella (piano). Kuningas Atreus istuu palatsissaan. Hän alkaa soimaa itseään saamattomuudesta, siitä ettei saa aikaiseksi kostaa veljelleen. Hän alkaa keskustella henkivartijansa kanssa, ja pitkähkön keskustelun aikana hänessä herää kostonvimma, joka saa hänet toteuttamaan julman aikeen. On helppo sanoa, mikä häneen meni: se on tietysti tuo Raivotar, koston henki, jolle Atreus antaa vallan.

Hahmoissa on vimmaa ja heidän puheensa on barokkimaisen runsasta vyörytystä.

Kolmas näytös alkaa kävelytunnelmissa (allegro). Thyestes on kolmen poikansa kanssa saapunut Mykeneen ja iloitsee nähdessään kotikaupunkinsa. Hänen tekisi mieli lähteä tuttuihin metsiin kuljeskelemaan vapaana, poissa vallan keskuksista. Hän keskustelee vanhimman poikansa kanssa, jolla on isoisoisänsä nimi, Tantalos.

Thyestes empii eikä haluaisi mennä palatsiin, mutta Tantalos taivuttelee hänet suostumaan kutsuun ja vaatimaan perintöosuuttaan. Neljännessä näytöksessä sanansaattaja kertoo kuorolle, miten Atreus salaa kaappasi pojat, teurasti heidät, valmisti aterian ja syötti Thyesteelle. Tragedian neljä ensimmäistä näytöstä päättyvät pitkään kuorolauluun. Niissä kunkin näytöksen teemoja käsitellään yleisemmällä tasolla.

”Kosto olisi saanut olla julmempi”

Viides näytös alkaa tilanteesta, jossa Thyestes runsaan liha-aterian jälkeen loikoilee ja röyhtäilee tyytyväisenä Atreuksen palatsissa. Äkkiä hän muistaa poikansa ja pyytää hakemaan heidät luokseen. Atreus tuo esiin Thyesteen kolmen pojan päätä. Thyestes tajuaa joutuneensa ansaan. Hän pyytää veljeltään, että saisi lastensa ruumiit haudattavaksi, etteivät nämä joutuisi eläinten syötäväksi. Atreus vastaa: ”Kaikki, mitä lapsistasi on jäljellä, on sinulla – kaikki, mitä heistä ei ole jäljellä, on sinulla.”

Pian Thyesteelle valkenee, mitä Atreus näillä sanoilla tarkoittaa: Thyesteen atriana olivat hänen omat poikansa.

Atreus ei kadu mitään. Paitsi sitä, että kosto olisi saanut olla vieläkin julmempi. Hän toteaa, että olisi vielä pitänyt kaataa lämmin veri lasten haavoista suoraan Thyesteen suuhun. Hän sysää kaiken syyn Thyesteen niskoille: ”Rikokselle tarvitaan raja rikosta tehtäessä, ei sitä takaisin maksettaessa.”

Atreus on sitä mieltä, että Thyestes on kelvoton luonne, joka olisi tehnyt saman hänelle ja joka syötyään aterian on harmissaan lähinnä siitä, ettei keksinyt tehdä samaa temppua ensin: ”Ei sinua ahdista, että nielit jumalattoman aterian, vaan se, ettet itse valmistanut sitä! Mielihalusi olisi ollut kattaa aikaistasi tietämättömälle veljellesi samanlaiset ruuat.”

Senecan tyyli suosii nasevia ilmauksia.

Mykenen veljesten viha on siis loputon, ja mytologiasta tiedämme, että sama meno jatkuu: sillä aikaa, kun Atreuksen poika Agamemnon on Troijassa sotimassa, tulee Agamemnonin vaimon, kuningatar Klytaimestran luokse vierailulle Thyesteen nuorin poika Aigisthos, joka viettelee kuningattaren. Yhdessä he tappavat Troijasta palanneen Agamemnonin. Ja myöhemmin Agamemnonin poika Orestes kostaa isänsä murhan. Tantaloksen rikoksesta alkanut kirous ja koston kierre päättyy vasta, kun Orestes Ateenassa vapautetaan syyllisyydestä. Tästä kertoo Aiskhyloksen Oresteia-trilogia.

Koska Senecaa on luettu paljon ja pitkään, häneltä on peräisin paljon lentäviä lauseita. Huomattava syy on sekin, että Senecan tyyli suosii nasevia ilmauksia.

Sanonta ”Ei taivu vaan taittuu” löytyy Thyesteessä muodossa ”Flecti non potest, frangi potest”, suomennoksessa ”häntä ei voi taivuttaa – mutta hänet voi murtaa” (200). Ajatus, että rikokset palaavat usein tekijänsä luo on Senecalla ”Saepe in magistrum scelera redierunt sua”, suomennoksessa ”Rikokset kimpoavat usein opettajaansa vastaan” (311). Lause ”Sotaa pahempi on itse sodan pelko” on Senecalla ”Peior est bello timor ipse belli” (572).

Medeia

Kuten taru Thyesteestä, myös kertomus Medeiasta sijoittuu aikaan ennen Troijan sotaa. Medeia on osa argonautit-tarustoa. Kyseessä on joukko kreikkalaisia sankareita, jotka purjehtivat ensimmäisen kerran Bosporinsalmen läpi Mustallemerelle. Laivan nimi oli Argo, ja siitä nimi argonautit, ”Argolla purjehtijat”.

Erinäisten seikkailujen jälkeen he saapuivat päämääräänsä, Kolkhiin maahan, josta heidän piti tuoda kultainen talja. Kolkhiin yrmeä kuningas ei halunnut antaa vieraille sitä, mutta kreikkalaisten onneksi prinsessa Medeia rakastui argonauttien johtaja Iasoniin ja auttoi argonautteja varastamaan taljan ja viemään sen monivaiheisten seikkailujen jälkeen Kreikkaan.

Medeia ja Iason saivat kaksi lasta. Murhan takia heidät karkotettiin Iasonin kotikaupungista Iolkoksesta ja he joutuivat asumaan Korintissa, josta he saivat turvapaikan. Korintissa Iason päätti ottaa eron Medeiasta ja päätti mennä uusiin naimisiin Korintin prinsessan kanssa. Kuningas ilmoitti haluavansa Medeian poistuvan Korintista. Medeialle tämäkään ei ollut hyvä uutinen. Hän oli hylännyt isänmaansa rakkauden takia, paluuta kotiin ei ollut.

Ensimmäinen näytös alkaa pitkällä järkyttyneen Medeian monologilla, jossa nousee esiin ajatus kostosta. Tämän jälkeen kuoro laulaa pitkän häähymnin, sillä Iasonin ja Korintin prinsessan häitä aletaan viettää. Medeia on yhä enemmän poissa tolaltaan. Toisessa näytöksessä Medeia keskustelee ensin imettäjän kanssa, joka puolustelee Iasonin ratkaisua ja yrittää saada Medeian hillitsemään itsensä.

Medeia puolustautuu terävästi ja älykkäästi, mutta viha ja kostonhimo on ottanut hänessä vallan, ja hänen perustelunsa puolustavat hänen kostonaikeitaan. Seuraavana Medeian luokse tulee kuningas Kreon, joka haluaa Medeian poistuvan Korintista välittömästi. Medeian onnistuu puhua itselleen lisäaikaa jotta voisi hyvästellä lapsensa.

Kolmannessa näytöksessä imettäjä on jo kauhuissaan Medeian raivosta: ”Valtiattareni, ota taas hallintaan pahuuden järkyttämä sydämesi ja rauhoita mielesi.” Medeia vastaa: ”Vain se tuo minulle rauhan, jos näen kaiken hautautuneena raunioihin kanssani. Tuhoutuva haluaa vetää mukanaan kaiken muunkin.”

Tämän jälkeen Medeian luokse tulee Iason, joka selittää tilanteen omalta kannaltaan ja kehottaa Medeiaa poistumaan vielä kun voi, sillä ”kuninkaiden viha on ankara”. Tässä sanailussa molemmat syyttävät toisiaan.

Neljäs näytös esittää Medeian raivostuneena noitana, joka kerää kauheita kasvien myrkkyjä, manaa käärmeitä, lausuu loitsuja ja valmistaa vaarallisia aineita. Kuten Thyesteessä, neljän ensimmäisen näytöksen lopussa on pitkä kuorolaulu. Medeiassa kuoro kommentoi enemmän näyttämön tapahtumia. Neljännen näytöksen lopussa kuoro toteaa: ”Medeia ei osaa hillitä vihaansa, ei rakkauttaan; viha ja rakkaus ovat nyt yhdistäneet voimansa: mitä siitä seuraa?”

Viides näytös alkaa sanansaattajan ilmoituksella, että kuningas ja prinsessa ovat kuolleet. Medeia oli antanut prinsessalle häälahjaksi kauniin myrkytetyn vaatteen, jonka tämä puki heti ylleen. Prinsessa syttyi tuleen, ja kuningas yritti pelastaa hänet mutta paloi itsekin. Tämän jälkeen näyttämöllä häärii Medeia, jonka mieli myrskyää, viha karkottaa äidinrakkauden. Hän tappaa molemmat poikansa, sen jälkeen keskustelee katonreunalta Iasonin kanssa. Kohta paikalle lentävät Medeian manaamat lohikäärmeiden vetämät vaunut, joilla hän lentää pois.

Toisessa ja kolmannessa näytöksessä on monia lentäviksi lauseiksi tulleita tai sellaisiksi sopivia ajatuksia. Lentävä lause ”Audiatur et altera pars”, ”Kuultakoon myös toista osapuolta”, juontunee Median repliikistä ”Se, joka antaa tuomion toista osapuolta kuulematta, ei ole oikeamielinen, vaikka olisikin antanut oikean tuomion” (”Qui statuit aliquid parte inaudita altera, aequum licet statuerit, haud aequus fuit.” Medeia 199-200). Suosittu sitaatti on ollut Medeian lause ”Epäoikeudenmukainen kuninkuus ei koskaan kestä ikuisesti” (”Iniqua numquam regna perpetuo manent”, Medeia, 196). Juridisessa keskustelussa on suosittu lause ”Cui prodest scelus, is fecit” – ”se, jota rikos hyödyttää, on sen tekijä” (500-1).

Euripideella katsojan sympatiat ovat Medeian puolella, Senecalla taas Iasonin.

Emme voi olla varmoja, oliko Senecan Thyestes-tragedialla suoranaisia esikuvia, sillä todisteita ei ole säilynyt. Medeia-tragedian kohdalla tilanne on toinen. Senecaa vuosisata aiemmin eläneen roomalaisen runoilija Ovidiuksen tarina Medeiasta on vaikuttanut paljon (Muodonmuutoksia 7, 1-403), varmaankin myös Ovidiuksen Medeia-tragedia, jota valitettavasti ei ole meille säilynyt.

Erityisen antoisaa on lukea Senecan Medeiaa rinnakkain kreikkalaisen tragediakirjailija Euripideen Medeia-tragedian kanssa – Euripides eli noin viisisataa vuotta ennen Senecaa –, sillä siinä huomaa, miten luovasti ja itsenäisesti Seneca esikuvista huolimatta aihetta käsittelee. Huomattavin ero lienee se, että Euripideella katsojan sympatiat ovat Medeian puolella, Senecalla taas Iasonin.

Euripideen Medeia on inhimillinen hahmo, joka kamppailee itsensä kanssa, kun taas Senecalla Medeia on mahtava noita, jonka ylpeys ja rakkaus muuttuvat väkivaltaa janoavaksi julmuudeksi. Euripideella Medeia käsketään lähtemään lasten kanssa, kun taas Senecalla Medeian täytyy poistua yksin: näin korostuu se, miten tärkeitä pojat ovat Iasonille, ja Medeian kosto on julmempi.

Jaa artikkeli: