Elonmerkit

M. John Harrisonin uusi suomennos Elonmerkit kertoo omien unelmiensa uhreiksi joutuvista ihmisistä. Science fictionistaan tunnetun Harrisonin teos on tummasävyinen ja tyylikäs romaani spekulaativisen fiktion kaunokirjallisemmasta haarasta. Muukalaisten asuttamien tähtijärjestelmien sijasta se sijoittuu Lontooseen ja päähenkilöidensä päänsisäisiin avaruuksiin. Sieltä Elonmerkit onnistuu löytämään outoja ja mielenkiintoisia asioita, jotka todistavat, etteivät taivaankappaleiden romahdukset ole siellä yhtään sen vaarattomampia.

Itse tarina on yksinkertainen. Mick Rose kuljettaa työkseen lääketeknologiayritysten laittomia ongelmajätteitä lapsellisen ja äkkipikaisen Choen kanssa, ja hänen suhteensa tyttöystävä Isobeliin ajautuu kriisiin. Isobel käyttäytyy ailahtelevasti. Choe sekoilee. Mick menettää Isobelin, saa tämän takaisin, menettää taas.

Kaikki kolme unelmoivat jostain saavuttamattomasta: Choe haluaa olla gangsteri, Mick haluaa Isobelin rakkautta ja Isobel haluaa ”lentää” – olla ihmeellinen jollain tavalla, jota ei itsekään tunnu ymmärtävän. Rakkaudentuskassaan riutuvan Mickin toive on kolmikosta järkevin, toteuttamiskelpoisin ja aiheuttaa kaikista vähiten ongelmia muille. Ironisesti hän on lopulta ainoa, joka ei saavuta haluamaansa, mutta eipä muidenkaan unelmien toteutumisen seurauksena mitään onnea ole. Lyhytnäköisesti he tavoittelevat kumpikin omalla tavallaan ulkoista muutosta, joka on lopulta epätyydyttävä.

Elonmerkit kertoo onnettomista henkilöistä pitkästyttävän elämän pyörteissä, turhista toiveista ja vaarallisista unelmista. Viimeisessä luvussa Isobelille viimein tapahtuu se, mikä antaa tekosyyn kirjan leimaamiselle science fictioniksi, vaikka tuskinpa romaanissa edes on varsinaisesti mitään, mihin lääketeknologian synkemmät sovellukset eivät olisi kyenneet jo aikapäiviä sitten. Joka tapauksessa se on vain taustaa.

Romaanin maailmassa – joka tuskin on kovin kaukana sen ulkopuolisesta maailmasta – ihmisen elossaolosta todistavat järjettömät unelmat ja turha kamppailu niiden saavuttamiseksi lattean arjen rautahäkissä. Siinä elonmerkit, joista Harrison puhuu.

Kirjailijan elonmerkit

Harrison oli 1960-luvulla mukana J. G. Ballardin, Michael Moorcockin ja muiden brittiläisten tieteiskulttuuriradikaalien ryhmässä, joka halusi äänekkäästi tehdä science fictionista oikeaa taidetta. Edeltävien vuosikymmenten aikana tieteiskirjallisuus oli varsinkin Yhdysvalloissa jalostunut teknokraattisten päiväunien kioskikirjallisuusgenreksi, johon nuoret ja vihaiset britit halusivat puhaltaa eloa kunnianhimoisemmilla kerrontatekniikoilla ja aikuisemmilla aiheilla.

Tuolloin Harrisonia ei tunnettu niinkään kirjailijana kuin uuden science fiction -polven New Worlds -lehden kirjallisuustoimittajana ja esseistinä. Ensimmäisen kirjansa hän sai julki vuonna 1971, minkä jälkeen julkaisuja on kertynyt yhteensä kymmenen romaanin ja neljän lyhytproosakokoelman verran.

Kirjailijanuransa ohella Harrison tunnetaan Times Literary Supplementin ja muutaman muun laatulehden kriitikkona. Hänen romaaneista vain vuorikiipeilyaiheista Climbersia voi pitää täysin normaalimaailmaan sijoittuvana, mutta suoranaista science fictionia edustaa Harrisonin kypsemmässä tuotannossa vain harva teos, huomattavimpana poikkeuksena tietysti hyperkaunokirjallinen läpimurtoavaruusooppera Valo.

Valo valittiin meilläkin vuoden parhaaksi science fiction -romaaniksi ja palkittiin Yhdysvalloissa samalla James Tiptree Jr. -palkinnolla kuin Johanna Sinisalo paria vuotta myöhemmin.

Suomeksi Harrisonilta on ennen Elonmerkkejä julkaistu kolme teosta. 1970-luvulta peräisin olevan tieteisfantastisen Viriconium-saagan avausosa Pastellikaupunki jäi Book Studiolta vuonna 1996 vaille jatkoa, ja seuraavan kerran kirjailijaan tarttui 2000-luvulla Like, minkä jälkeen käännöksiä on ilmestynyt muutaman vuoden välein. Ensimmäinen oli Valo, jota seurasi varhaisempi alakuloinen kauhufantasia Eilisen mystinen sydän. Elonmerkit on tunnelmaltaan sille eräänlainen sisarteos, ja englanniksi nämä kaksi on julkaistu myös yhteisniteenä.

Valoa ja varjoa

Elonmerkkien ilmaisu ja kerronta on taidokkaan omalaatuista, mutta ei-spekulatiivinen aihe pitää romaanin jalat maankamaralla mielestäni vielä varmemmin kuin Eilisen mystisessä sydämessä. Elonmerkit on hyvin kaukana Valon kielellisestä pyrotekniikasta, jossa joka toinen lause oli antaa viimeisen armollisen hermoshokin lukijan tajulle siitä, missä mennään. Varsinkin ohuemmalla science fiction -kompetenssilla varustetut lukijat Valo ravisteli matkasta tehokkaasti.

Elonmerkit on monessa suhteessa tiiviimpi ja intiimimpi: teos on lyhyempi, henkilöitä on vain muutama, eikä mitään kovin omituista tapahdu. Sen lukeminen ei ole missään vaiheessa samanlaista pinnistelyä kuin Valon kanssa, vaikka nopealeikkauksinen kerronta saakin aika ajoin sähkölatauksen väreilemään selkärankaa pitkin. Toisaalta siitä myös puuttuu Valon tarinan megaluokan valtavuus.

Harrison kirjoittaa välillä loikkien ja välillä viipyillen. Joskus hän keskittyy lyhyisiin hetkiin ja saattaa samassa kappaleessa kaahata kolmella sanalla kuukausikaupalla ajassa eteenpäin. Harrison etsii outoja rinnastuksia kaikesta, mutta hänen kuvaillessaan romaanihenkilöiden unia kerronta pääsee ehkä makaabereimmille ylikierroksilleen:

Loppujen lopuksi siivet alkoivat vivuta ulos hänen sisäelimiään, jotka riippuivat ja lepattivat ilmavirrassa kuin tummansävyiset pyykit, kuin sotkeentuneet laskuvarjot, jotka läpsyivät märkinä, surullisesti.

Romaanista välittyy myös vahva suurkaupungin syke. Lontoon ravintoloiden, katujen ja muiden paikannimien ryöpytyksestä on tulla jossain vaiheessa ähky.

Science fiction ahmii genresi

Liken SciFi-sarja on profiloitunut uuden laadukkaan ja pureskelua vaativan science fictionin julkaisijana. Välillä lajityyppitulkinnat ovat hämmentävän laveita, kuten esimerkiksi Harrisonin vanhan rikostoverin J. G. Ballardin Super-Cannes-romaanin kohdalla, eikä se SciFi-teksti välttämättä Elonmerkkienkään kanteen niin sulavasti istu.

Tällaisten romaanien eristäminen genreghettoon yhdessä Vernor Vingen tai Alastair Reynoldsin puhdasverisen tieteisfiktion kanssa tuntuu pieneltä vääryydeltä, koska alkuperäisessä brittijulkaisussakaan ei science fiction -puolta nostettu niin vahvasti esiin ja koska science fiction kuitenkin on monille potentiaalisille lukijoille edelleen punainen vaate.

Toisaalta genremarkkinointi voi olla liian umpimielisille science fiction -foobikoille ihan oikeudenmukainen rangaistus. Tällaisten kirjojen saaminen suomeksi on kuitenkin tärkeämpää kuin niiden sisältöluokituksista kiistely.

Liken science fiction- ja fantasiapuolen luottosuomentajan Hannu Tervaharjun käännös on jälleen kerran virheetön. Suomalaisen version kansikuva sen sijaan jää photoshop-kollaaseineen valovuosia jälkeen alkuperäisen kauhuromanttisesta tunnelmasta. Digigrafiikkanainen ja riikinkukkokuviot liittyvät kyllä tavallaan teoksen loppuratkaisuun, mutta toteutus on tahmean ja sottaisen oloinen.