Nuoruuden runoja 1952

Eeva Maaria Leinonen (1933−2013) julkaisi yli kolmekymmentä erillistä runokokoelmaa ja lisäksi hänen runojaan julkaistiin useina valikoimina. Hänen kuolemansa jälkeen löytyi ruutuvihko julkaisemattomia runoja, jotka hän kirjoitti alle kaksikymmentävuotiaana.

Nuoruuden runoja 1952 sisältää 71 runoa vuosilta 1949−1952. Varhaisin runo on vuodelta 1949, jolloin kirjoittaja oli 16-vuotias.  Runokirjan sivuille on painettu myös kirjoittajan omalla käsialalla tehtyjä merkintöjä, pääosin yksittäisiä sanoja.

Luullakseni vain hyvin nuorena voi tuntea näin vahvasti ja ehdottomasti.

Lähes jokainen runo on päivätty. Kokoelmassa runot eivät kuitenkaan ole aikajärjestyksessä, vaan järjestys on valittu muulla tavalla.  Runot on myös numeroitu, mikä tuntuu runoteoksessa erikoiselta.  Toisaalta runoissa on useita samannimisiä, esimerkiksi ”Ilta”, ”Kukka” ja ”Sydän”. Kaikilla runoilla ei ole nimeä.

Nuoruuden runot ovat selvästi lähtöisin nuoren kirjoittajan kynästä. Mukana on ”ikävän kyynelhelmiä” ja nuoruuden vahvoja tunteita. Runoissa on paljon nuoruuden tuskaa ja yksinäisyyttä.

”Sydän vaeltaa pimeässä / ja itkee nuoruuttaan. / Se on pettynyt elämässä, / eikä löydä se kotiaan.” tai ”Olen liian nuori ja yksin, / ypö yksin iltaani jäin!”

Luullakseni vain hyvin nuorena voi tuntea näin vahvasti ja ehdottomasti – sekä huikaisevaa varmuutta hyvässä ja pahassa että aivan pohjatonta tuskaa ja uupumusta.  Kahdeksantoistavuotias kirjoittaja huokaa:
”Kurjaa kehääni kiertänyt / vuodesta vuoteen olen. / Samoihin askeliin vieläkin / uupunein jaloin polen. ”

Toisaalta runoissa on myös uhmaa, selviytymisen riemua ja ylpeää voiman uhoa. Myös luonto tarjoaa nuorelle runoilijalle hurmion hetkiä. Kokoelmassa on runoja kaikille vuodenajoille, kukille, puille, luonnonilmiöille. Runoissa on myös viittauksia rakkauden haaveisiin, sellaisiin jotka ehkä ovatkin ihanimpia jäädessään haaveiksi; tunteiden hurmaa, jota raadollinen todellisuus ei pääse turmelemaan.

Nuoruuden tunteita

Maaria Leinosen myöhemmissä kokoelmissa on paljon viittauksia korkeampaan voimaan ja vahvaan kristilliseen uskoon. Usko näkyy myös nuoruuden runoissa:
”Vain minä ja hiljainen ilta / ja Jumala jossakin. / Näin ollut on jo kauan… / Mitä siis enää kaipaisin?”

Leinonen työskenteli sosiaalialalla ja tuli työssään tutuksi myös yhteiskunnan varjopuolien kanssa. Monissa runoissaan hän on nostanut arvostavasti ja myötätuntoisesti esille niitä, joiden osana on ollut jäädä elämän laitapuolelle. Kokoelmassa Jos näkisit, rakastaisit (1983) Leinonen kirjoittikin: ”Puhun niistä / joilla ei puolesta puhujaa, / joiden hätä on sanoiksi saamaton.” Leinosen nuoruuden runoissa ei tätä puolta runoilijasta ymmärrettävästi vielä näy.

Omia tunteita ja henkilökohtaisia kokemuksia on kaikissa Maaria Leinosen runokokoelmissa, mutta nuoren Eeva Maaria Leinosen runot liikkuvat vielä hyvin pitkälti kirjoittajan itsensä ympärillä. Ne kuvaavat hänen leiskuvia tunteitaan, uskonkokemuksiaan ja haltioitumista luonnon äärellä.

On kiinnostavaa ja epäreilua lukea nuoruuden kirjallisia tuotoksia rinnan aikuisen kirjoittajan tekstien kanssa.

Monessa runossa viitataan omaan kirjoittamiseen, joko omaan kutsumukseen luottaen tai omia kykyjä epäillen. Kaikki nuorena runoja kirjoittaneet eivät koskaan julkaise yhtään runoa, Leinosesta tuli tuottelias runoilija. Hän oli kuitenkin jo lähes viidenkymmenen, kun hänen ensimmäinen runokokoelmansa julkaistiin. On kiinnostavaa mutta myös hiukan epäreilua lukea nuoruuden ajan kirjallisia tuotoksia rinnan aikuisen kirjoittajan julkaisukynnyksen ylittäneiden tekstien kanssa. Tällaiseen kokoelmaan on kuitenkin vaikea tarttua muulla tavoin, onhan itse asiassa juuri tässä kokoelman kiinnostavuus.

Nuoruuden runoja 1952 -kokoelman runot ovat hyvin selvästi nuoruuden ajan runoja, ja ehkä juuri siinä on osa kokoelman viehätystä. Lukija voi kokea nostalgisen paluun omiin nuoruuden tunnelmiin, jolloin elämäntuska oli loputonta, saavuttamaton rakkaus pakahduttavan ihanaa ja kaikki oli vielä mahdollista.