Teksti on suvereenia. Siinä ei ole mitään liikaa, ei turhaa. Maarit Verrosen Keihäslintu on novellikokoelma, outoudessaan puoleensavetävä. Ei siinä ole psykologista realismia, ei hiljaista liikettä, siinä on nykäyksiä, jotka johtavat yhä surrealistisempiin maisemiin.

Verronen tunnettiin kirjailijan alkutaipaleellaan fantasian ja scifin taidoistaan. Näinhän niitä tekstejä kuvaillaan, Luolavuosistakin (1998) vielä kirjoitettiin läpimurtoylistyksiä, joissa viitataan kirjailijan tähtitieteilijän taustaan. Niukka kieli voi toki kieliä tieteentekijän taustasta.

Ei ole lainkaan ihmeellistä, että maailman ihmettelijä luonnontieteiden maailmasta johtuisi fiktion puolelle. Kyllä asiat ovat tiukasti paikoillaan tässäkin kirjassa: ”auk, auk” ei ole linnun kieltä vaan The Great Auk, sukupuuttoon kuolleen siivetönruokin, islanniksi geirfugl, latinaksi Pinguinus impennis, nimi. Maailmassa on niin huima määrä kerrottavia asioita, etteivät ne lopu edes fiktion keinoin.

Tai ehkä tiede on liian hidas, raskas käänteissään?

Keihäslintu koostuu useista erillisistä novelleista, joille on annettu aiheensa mukaan oma osastonsa: ” Villi lintu”, ”Sukupuutto” ja ”Keihäslintu”, joista viimeinen on yhtä tarinaa sukupuuttoon kuolleesta linnusta.

Hengissä säilymisen taito

Niminovelli, joka on kokoelman viimeinen, kuvaa hyvin koko kokoelman tunnelmaa. Jossakin joku kuolee, ihminen ei tule toimeen kaltaistensa eikä muun maailman kanssa. Julmuus, tappaminen, välinpitämättömyys ovat ihmisen ominaisuuksia. Linnut tapettiin sukupuuttoon höyhenten vuoksi, joskus ehkä ruuaksikin.

Keihäslintu on fiktiota. En siis ruvennut novellin naisen tapaan jäljittämään maailman lintumuseoiden täytettyjä keihäslintuja tai niiden munia. Tarinan tarkoitushan oli kuvata naisen pakkomiellettä: on nähtävä, tiedettävä enemmän. Syytä ei tarvitse selittää; se on lukijan tehtävä.

Alussa on pari pysähdyttävää novellia lapsista. Kummassakin lapsi tutustuu kuolemaan. Kummassakin on kysymys aikuisten ja lasten maailman erilaisen julmuuden tapaamisesta. Kummassakin käy huonosti.

”Sukupuutto”-tarinoihin kuuluu myös kokonaisen raa’an ihmisheimon tuho. Kuvauksessa on niin vahva toden tuntu, että mieleen nousevat antropologi Colin Turnbullin (The Mountain People, 1984,The Forest People) kuvaukset Sudanin heimoista, niistä, jotka puhuvat muinaisten faaraoiden kieltä: ruoka on niin vähissä, että äidit hylkäävät ruuanhakumatkojen varteen sylilapsia, jotka ovat liian painavia, tiellä.

Elämän ehdot ovat ankarat myös Suomen työpaikoilla. Kyynärpäätaktiikan on oltava ovelaa ja psykologisesti näkymätöntä: sillä tavoin pääsee itse päsmäriksi. Toinen työmaailman eloonjäämistaistelu-tarinoista koskee yliopistomaailmaa, toinen naistyöpaikkaa.

Sääli

Jos lukee tutkimuksia esimerkiksi psykopatiasta, jos kuuntelee radioesitelmiä muinaisista kansoista, tietää että Verronen puhuu totta. Tiedekirjat eivät kerro, miltä tappaminen, kuoleminen, hidas häviäminen tuntuvat.

Kun ajattelee maapalloa, niin meidän psykologiamme, sosiaaliturvamme, terveyskeskusjärjestelmämme ovat ylellisiä. Ne ovat pienen vähemmistön oikeuksia, tosin täälläkin jo kyseenalaisia. Niin kauan kuin suomalaisia, skandinaaveja, eurooppalaisia tai keskiluokkaisia amerikkalaisia ei kyetä vielä riistämään muutamien raharikkaiden ylellistyttämiseksi, meillä ne on.

Verronen pakottaa katsomaan todellisuutta tarkkaan, läheltä. Ei pidä luulla liikoja. Ei pidä luottaa tuohonkaan työkaveriin. Ei pidä olettaa, että äiti suojaa, jos lapsi kiukuttelee.

Ennen kaikkea pitää katsoa, mihin sattuu syntymään, siivetönruokinko poikaseksi vai Darfuriin ihmiseksi. Noissa kahdessa ei ole eroa, mutta meillä on, noihin verrattuna.

Hyvyys, hyvän tekeminen on suurinta ylellisyyttä. Jos hyvän tekemisen käyttövoimana olisi sääli, se on aina lähellä kaksinaismoraalia. Mitä muuta se voisi olla? Näkeekö joku maailmassa esimerkiksi pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen?

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa

Sanojen aika Kiiltomato.net, Kylmien saarten soturi