Xavier

Ruotsalainen Mare Kandre eli vain 42-vuotiaaksi. Hänen tuotantonsa käsittää yksitoista teosta, joista hän sai useita palkintoja. Xavier on Kandren ensimmäinen suomennettu teos. Hänen mukaansa on nimetty vuosittain jaettava Mare Kandre  -kirjallisuuspalkinto.

Romaanin Xavier päähenkilö on vähän alta nelikymppinen akateeminen mies, joka asuu sukulaistätinsä ja serkkunsa luona. Yhtenä syksyisenä päivänä hän on nähnyt kaupungilla aivan erityisen naisen. Nainen on ollut tulossa lihakaupasta ja hänen olemuksensa on tehnyt Xavieriin lähtemättömän vaikutuksen.

Xavierin tunteet naista kohtaan ovat monenlaisia, niihin sekoittuu himoa, rakkautta, ylitsepääsemätöntä kaipuuta ja toivoa. Hän on kirjoittanut naiselle kirjeen. Nyt, teoksen tapahtumapäivänä, Xavier on päättänyt ottaa riskin ja antaa naiselle kirjeen saattaakseen tunteensa tämän tietoon. Sitä varten nainen on kuitenkin ensin löydettävä.

Salaperäinen kerrostalo

Xavier aloittaa etsinnän talosta, johon on nähnyt naisen silloin kerran menneen. Mutta mikä on oikea asunto, oikea ovi? Ei auta kuin aloittaa yhdestä ja kokeilla onnea. Talosta tulee koko loppuromaanin tapahtumapaikka.

Asiat, jotka tekevät elämästämme omamme ja ainutkertaisen, tapahtuvat myös toisten ihmisten elämässä lähestulkoon samalla tavalla.

Talo puolestaan sijaitsee sumuisessa, suolle rakennetussa kaupungissa, jonka läpi virtaa joki. Kaupunkia kuvataan alussa pimeäksi ja ränsistyneeksi, ja tarinan edetessä se alkaa näyttäytyä kullan- ja hopeanhohtoisena, ennemmin arvoituksellisena kuin vain rikkinäisenä. Joen toisella puolella on edesmenneen kummallisen ja verenhimoisen keisarin keräämille kummallisille asioille perustettu museo. Museon yhdessä huoneessa seisoo keisarin  oma vahapatsas, joka aivan kuin auktoriteettina vieläkin hallitsee tai vähintään vahtii ihmisten toimia. Romaanin tapahtumat sijoittuvat yhteen syksyiseen iltaan, yöhön ja valkenevaan päivään.

Matkallaan talossa Xavier kulkee kuin näytelmästä toiseen, näyttämöltä toiselle. Hän kohtaa mustasukkaisuudesta epätoivoisen itsemurhaajamiehen, mahtipontisen huoran, rakastuneen iäkkään mallikelpomiehen. Hän joutuu tahtomattaan synnytyslääkäriksi, saa apua äkkiväärältä siivoojalta, on mukana ruumiinvalvojaisissa ja saa kokeilla roolia myös perheenisänä.

Kukaan ei säästy

Vähitellen talon asunnoista ja huoneista, jotka kaikki ovat toisiinsa yhteydessä, muodostuu kuva ihmisen monimutkaisesta elämästä.

Inhimillisen todellisuuden ytimessä on sammumaton kaipuu toisen ihmisen luo.

Xavier kohtaa paljon yllätyksiä ja myös epäoikeudenmukaisuutta, hylkimistä, syytöksiä asioista, joita hän ei ole tehnyt tai joihin hän ei tiedä syyllistyneensä. Miksi hän ei puolustaudu? Koska elämää vastaan ei voi puolustautua.

Sinun silmissäsi näen itseni

Kaikissa kohtaamisissa on yksi yhteinen piirre: samaan aikaan, kun jokainen ihminen on juuri siinä omassa elämässään päähenkilö ja erityinen, hänen tilanteensa on toiselle ihmiselle aivan tunnistettava. Ne asiat, jotka tekevät elämästämme omamme ja meille ainutkertaisen, tapahtuvat myös toisten ihmisten elämässä lähestulkoon samalla tavalla. Tämä tuntuu riistävän niiden tärkeyttä.

Toisaalta juuri tämä seikka mahdollistaa jakamisen. Tie ulos erityisyydestä kohti muita ihmisiä on samaan aikaan tie pois yksinäisyydestä, katoamisesta tunteisiin ja oman mielen labyrintteihin.

Teos kysyy monella eri tapaa, mikä on minän ja toisen suhde ja ”[–] kuka oli oikeastaan kuka?” Vastauksia on tunnetusti lukemattomia eikä niistä yksikään ole tyhjentävä.

Rakenne on turva ja vankila

Xavier porautuu tietoisuuden muodostamiin merkityksiin, kieleen ja ajatusten logiikkaan, jotka tuntuvat johdattavan ihmisen umpikujiin. Ihminen tarvitsee merkityksiä, jotta hänen elämässään on jonkinlainen pysyvä rakenne. Mutta ne myös lannistavat, silloin, kun ne tuntuvat vääriltä ja asettavat ihmisen muottiin, jossa hän tuntee olevansa vankina, väkivallan ja musertavan kivun uhkaamana. Tulee sekin hetki, että päästäkseen pois merkityksettömyyden kuilusta ihminen alkaa unelmoida kuoleman vapautuksesta.

Mutta sellaiseen kirja ei suinkaan pääty. Ennemminkin jonkinlaiseen luottamuksen saavuttamiseen elämää kohtaan.  Löydettyään yhteyden toisen ihmisen kanssa Xavier uskaltaa kokeilla, millaista on, kun ei ”[–] halua enää, että käsittämätön tehdään käsitettäväksi.” Löytyy uusi raikas tila.

Tavoite on pystyä kuvaamaan inhimillistä tietoisuutta, sen mahdollisuuksia, rajoja ja kamppailuja ajattomasti. Siinä onnistutaan.

Ihminen ei (ainakaan vielä) tiedä, mitä hänen ulkopuolellaan on tai mikä ja kuka hän lopulta itse on. Mutta loogisen, käsitettävän tiedon lisäksi on tunne, on aavistus, on hetki. Ihminen ikään kuin matkustaa maailmassa, oma tietoisuus on hänen kulkuneuvonsa. Hän on osa rihmastoa, jota maailmaksi kutsutaan. Inhimillisen todellisuuden ytimessä on sammumaton kaipuu toisen ihmisen luo:

”Eikö jonkun siis pitäisi olla kotona? / — /  Minkä tahansa, kenen tahansa, kunhan vain jonkun inhimillisen, jonkun joka voisi kääntää katseensa häneen, nähdä hänet, ja sen myötä varmistaa että hän oli olemassa, rauhoitella häntä ja auttaa hänet ulos.”

Romaania kannattelee kirjoittajan rohkeus ja taito

Mare Kandre kuvaa tällaista todellisuuskäsitystä ja kokemusta upealla, vakuuttavalla ja rohkealla tavalla. Hän luottaa kieleen ja antaa sen viedä eri suuntiin, uskaltaa puhua suurimmistakin asioista täysin suoraan ilman, että teos yhtään murenisi. Romaania kannattelee luotettava tarkkuus, periksi antamattomuus ja varmuus, joiden otteessa haluaa kulkea rajoille saakka.

Teoksen Xavier tunnelma on surumielinen, mystinen, maaginen ja monella tapaa kafkamainen. Se tuo mieleen myös brasilialaisen Clarice Lispectorin teokset.

Tietoiset murtumat tyylissä ja sisällölliset yhteenvedot nykyaikaisine lainauksineen ja viittauksineen linkittävät Kandren romaanin puhuttelevasti ja lempeän humoristisesti tähän hetkeen ja lukijaan. Tavoite on pystyä kuvaamaan inhimillistä tietoisuutta, sen mahdollisuuksia, rajoja ja kamppailuja ajattomasti. Siinä onnistutaan. Myös hyvin onnistunut käännös tukee kokonaisuutta.