Taltuta klassikko! Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus

Taltuta klassikko! -sarjan kolmannessa osassa perehdytään lasten- ja nuortenkirjallisuuteen ja sen historiaan. Teoksella on tärkeä tehtävä, mutta sen keinot yrittää puhutella nuorta hieman kummastuttavat. 

 Maria Laakson Taltuta klassikko! Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus (2024) vaikuttaa ensisilmäyksellä täydelliseltä avaimelta lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaan. Johanna Rojolan hupaisat kuvitukset tuovat kirjaan elävyyttä, ja esittelytekstin perusteella voidaan odottaa huumorintäyteistä faktapakettia, joka upottaa niin uuden kuin kokeneenkin lukijan klassikkojen syvyyksiin. Onko käsissämme teos, jota tullaan lukemaan äidinkielen tunneilla tästä hamaan tulevaisuuteen? Valitettavasti vastaus on ei. Kuva kirjan täydellisyydestä romahtaa jo ensimmäisillä sivuilla eikä paljoa parane kirjan edetessä. 

Heti alkumetreillä teos kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Mikäli pääfokuksena on ollut sekä lasten- että nuortenkirjallisuus, jää nuortenkirjallisuus jalkoihin heti johdannosta lähtien. Nuortenkirjallisuus astuu kuvioihin sivulla 10 termistön muuttuessa lastenkirjallisuudesta lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi. Pian avataankin jo lanu-termin alkuperiä: ”Jos muuten koskaan päädyt kirjoittamaan tai keskustelemaan lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, huomaat pian, kuinka rasittavaa on koko ajan toistella litaniaa ’lasten- ja nuortenkirjallisuus’. Laiskuuteen ja mukavuudenhaluun taipuvaiset lasten- ja nuortenkirjallisuuden ammattilaiset ovat ratkaisseet tämän ongelman ottamalla käyttöön lyhenteen ’lanu’. Niin tehdään tässäkin kirjassa, koska miksi nähdä vaivaa, kun voi käyttää sekavia kirjainlyhenteitä ja antaa samalla vaikutelman siitä, että on inessä skenessä.” (s. 10.) Tällainen tapa esitellä lanu-termistöä kertoo lanukirjallisuuden vakiinnuttaneen asemansa terminä, mutta teoksella olisi oiva mahdollisuus kiinnittää huomiota siihen, kuinka termi ei tosimaailmassa tarkoita juuri mitään. 

Nimittäin ongelma termin ”lasten- ja nuortenkirjallisuus” kanssa on pohjimmiltaan se, että genren nimen mukaista kirjallisuutta ei oikeasti ole olemassa. On olemassa lastenkirjoja ja nuortenkirjoja, muttei kirjoja, jotka olisivat molempia samaan aikaan. Tämä ei ole asia, jota tarvitsisi välttämättä muuttaa, sillä lapset ja nuoret voivat hyvinkin lukea erilaisia teoksia, mutta on kuitenkin väärin niputtaa genret saman nimen alle. Lasten- ja nuortenkirjallisuusosastolle eksyessä nuori törmää kirjassakin mainittuun Missä Puppe piileksii -teokseen (1981) ja taapero Sieppariin ruispellossa (1951). Kumpikaan kohderyhmä ei siis löydä itseään kiinnostavia kirjoja, ja lukemisen aloittaminen on entistä haastavampaa. 

Vielä ongelmallisemmaksi jaottelu ajautuu, kun puhutaan kirjallisuuskenttää vahvasti ohjaavista kunniamaininnoista, kuten Finlandia-palkinnoista. Viime vuoden nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana oli viisivuotiaille suositeltu Meri ja Aleksi Korpelan Peloton Peltohiiri – Lumilabyrintti (2022) ja lastenkirjallisuuden Finlandian voitti 14-vuotiaille ja sitä vanhemmille suunnattu Magdalena Hain Sarvijumala (2023). En käske Laakson ja Rojolan klassikoihin keskittyvää kirjaa käymään läpi termistön ongelmallisuutta, mutta arvostaisin asian esiin tuomista. Tällaisilla ilmiöillä on usein suuri vaikutus esimerkiksi nuorten lukuinnokkuuteen, joka teoksessakin mainitaan muutamalla virkkeellä ennen eteenpäin siirtymistä. 

Johdannossa esiteltävät lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiat ovat mielenkiintoista luettavaa. Hieman ontuvilla vitseillä höystetyt historiankertaukset antavat lukijalle hyvät eväät teoksen lukemiseen ja avaavat keskeisimpiä käänteitä molempien genrejen historiankulussa. On tosin masentavaa huomata, kuinka ”Lastenkirjallisuuden erittäin lyhyt historia” (s. 14) oli lyhykäisyydessäänkin tuplasti nuortenkirjallisuuden historiaa pidempi, mikä toki selittyy osittain nuortenkirjallisuuden tuoreudella. Vaikka nuortenkirjallisuus onkin uudempi ilmiö, olisi historiaosuudessa voitu keskittyä esimerkiksi nykyhetken trendeihin tai tulevaisuuden näkymiin.  

Aikuisten nuortenkirjallisuus – vääriä sanavalintoja ja huonoja vitsejä

Kirjan ilmaisu jää usein tönköksi, ja rivien välistä paistaa yritys kirjoittaa nuorille helposti lähestyttävää kieltä. Ilmiö on yleinen monissa teoksissa, jotka pyrkivät tavoittamaan nuoret slangia viljelemällä. Teos on täynnä trendisanoja, kuten ”influensseri”, ”vapettaminen”, ”legit”, ”sad beige” (s. 13, 19, 53 ja 54) ja niin edelleen, unohtamatta monenlaisia suomen muottiin runnottuja englanninkielisiä sanoja, kuten ”raffi”, ”roastaus”, ”badass hurtta”, ”disclaimerina”, ”instant karmalla” ja ”Suomi best” (s. 54, 61, 94 ja 109). Trendisanoilla ja englannista lainatuilla väännöksillä teos pyrkii vakuuttamaan nuoren ajan hermolla kulkemisestaan, mutta kyseiset väännökset hajottavat kuvan teoksen ajattomuudesta.  

Vaikka olen itse nuori, en käytä näitä sanoja juuri koskaan muussa kuin kenties some-viestinnässä läheisimpien kavereiden kanssa, mutta en ikinä kirjoittaisi niitä mihinkään Instagram-viestiä formaalimpaan yhteyteen. Silleen ihan legitisti bro, kovin moni nuori ei näitä lit ilmaisuja arkikielessään tarkoituksenmukaisesti käytä. Sanavalinnat särähtävät korvaan myös siinä korostettavan äidinkielen opiskelun roolin takia. Teoksessa kirjoitetaan useasti äidinkielen opettajista, heidän liitoistaan ja äidinkielen opiskelun tärkeydestä. Olettaisi siis, että teos pyrkisi vaalimaan suomen kielen arvoa ja ohjaamaan nuoria poispäin anglismeista kohti rakasta äidinkieltämme.  

Eikä kielikikkailu pääty englannin kanssa pelleilyyn. Valistuksen aikakaudesta kerrottaessa löytyy kirjasta seuraavanlainen kuvaus filosofi John Locken ajatuksista: ”Tabula rasa on latinaa ja tarkoittaa ’tyhjää taulua’. Lapsi on Locken mukaan siis tyhjä taulu, jonka tabulaan kasvatus rasauttelee omat merkkinsä.” (s. 13.) Tässä vaiheessa menee latinistikriitikoltakin kuppi nurin, kuvaus kun ei, jälleen kerran, tarkoita juuri mitään. Jos lapsi on tyhjä taulu (eli tabula rasa), mitä tarkoittaa merkkien rasauttelu tabulaan? Ymmärrän ajatuksen hauskan sanaleikittelyn taustalla, mutta ilmaisu vie viimeisenkin uskon järkevän pointin saavuttamisesta. Tähän toteaisin filosofi Boethiuksen mukaan vastaukseksi: ”si tacuisses, philosophus mansisses.” 

Välillä syntyy vaikutelma, että pilkan kohteena ovat myös nuoret.  

Lastenkirjallisuus selitetty lapsenomaisesti nuorille 

Lasten- ja nuortenkirjallisuus terminä tuottaa haasteita myös teoksen lukijakunnan määrittämiselle. Kirjan tietojen mukaan suositusikä on 15-vuotiaat ja sitä vanhemmat, mutta sitä ei kyllä sisällöstä uskoisi. On tärkeää varmistaa lukijan ymmärrys esimerkiksi kirjallisuustieteisiin liittyvästä termistöstä, mutta teoksessa selitetään useita asioita kuin lapselle. Hienoin esimerkki löytyy ensimmäisiltä sivuilta: ”Konstruktio tarkoittaa rakennelmaa” (s. 12), kun taas jokaisen opiskelijan vähintäänkin oppitunnilla tapaama identiteetti-termi avataan kirjan puolivälin jälkeen: ”Ja mikäkö on identiteetti? Identiteetti tarkoittaa ihmisen (tai tässä tapauksessa otuksen) käsitystä itsestään eli omakuvaa, ja se syntyy aina suhteessa toisiin.” (s. 280–281.) Identiteetti kun onkin monelle nuorelle täysin tuntematon sana, eikä lainkaan osa 15-vuotiaiden kehitystä ja päivittäisiä pohdintoja…  

Ilmiselvien termien auki selittäminen viestii siitä, ettei teos välttämättä hahmota nuorten osaamista ja taitotasoja. Lukijaa se lähinnä turhauttaa ja luo kuvan siitä, ettei luoteta hänen osaamiseensa tai tiedonhankintakykyihinsä. Osa termeistä on selityksen arvoisia, mutta usein selityksissäkin aliarvioidaan nuorten ymmärrystä: ”Kirjallisuustieteen termi allegoria tarkoittaa suomeksi vertauskuvallista kertomusta tai runoa. Ja nyt tietenkin kysyt, että mitä sitten tarkoittaa vertauskuvallinen?” (s. 116.) On hyvä muistaa, että jos lukijaryhmä koostuu ikäsuosituksen mukaisista nuorista, ovat he lähes lukioikäisiä. Nuoret ovat myös eteviä tiedonhankkijoita, eli hämmentävät termit ovat selvitettävissä myös läheisiltä tai internetistä, mikäli ne ovat koulunpenkillä menneet ohi. Myös teoksen lausahdus ”Et ole ehkä kuullut Facebookista” (s. 26) kuulostaa hassulta, kun lukijakunta on suurimmaksi osaksi diginatiiveja, jotka eivät ole tunteneet maailmaa ennen Facebookia tai Metaa. 

Lukijakunta nälvinnän kohteena 

Lastenkirjallisuuden klassikoita esittelevässä teoksessa särähtää korvaan erityisesti lasten nälviminen. Heitä tunnutaan pitävän uusavuttomina pienokaisina, jotka eivät tiedä nykymaailmasta paljon mitään. Heitä verrataan entisajan lapsiin, ja heitetään ilmaisuja, kuten ”nykylapsi ei neulatyynyn nähdessään varmaan ymmärtäisi, mikä sellainen on” (s. 15), ennen kuin siirrytään suoranaiseen nimittelyyn sensuurista puhuttaessa: ”Lastenkirjallisuuden kohdalla tilanne on kinkkisempi. Harva lapsi osaa, jaksaa tai haluaa lukea esipuhetta, eiväthän nykypäivän pullamössölapsiparat jaksa lukea edes sitä kirjaa itseään.” (s. 25.) Liioittelussa ja nälvimisessä on varmasti kyse huumorin keinoista, mutta toisinaan jää epäselväksi, kohdistuuko piikittely lapsiin vai aikuisiin itseensä ja heidän asenteisiinsa. 

Ivailu värittää ikävästi koko teosta erityisesti sen kohdistuessa suoraan lukijakuntaan. Välillä syntyy vaikutelma, että pilkan kohteena ovat myös nuoret. Modernin nuortenkirjallisuuden syntyä kuvatessa mainitaan Sieppari ruispellossa -romaani (1951), joka loi uudenlaisen, kapinallisen nuoren hahmon kirjallisuuteen ja tällöin ”alettiin kirjoittaa herkistä mutta rajuista nuorista ihmisistä kasvukamppailujensa keskellä itseään ja sähkötupakoitaan etsimässä” (s. 20). Ilmaisu tuntuu vähättelevän myös nykypäivän nuortenkirjallisuudessa käsiteltäviä teemoja. Päihteitä toki käsitellään genressä usein, mutta harvemmin vain sähkötupakoiden etsimisen muodossa. Tove Janssonia ja tämän saavutuksia hehkutettaessa kerrotaan, kuinka ”[n]ykyajan nuori oppii 15-vuotiaana pummaamaan röökiä, kouluttamaan tiktok-syötettään [sic] ja ehkä vahingossa muutaman pilkkusäännön” (s. 271). Kuva nuorista on ala-arvoinen sekä loukkaava. 

Mikäli lasten ja nuorten haukkuminen ei riitä, saavat muutkin nälvimisestä osansa. Poliittisiin ajatuksiin otetaan kantaa, kun esitellään Zacharias Topelius kumppaneineen näin: ”Topelius ja hänen kaverinsa eivät olleet mitään nykypäivän leijonakorurasisteja, eikä ulkomaalaisiin sinänsä suhtauduta vihamielisesti” (s. 118). Politiikkaa sen kummemmin kommentoimatta voi todeta, että kirjailija luo hieman kummallisen kuvan nykyajan ihmisistä, jotka jakavat Topeliuksen näkemyksiä.  

Samaistuttavuutta nuorille seksillä? 

Jatkuvat seksuaalisuuteen liittyvät tulkinnat tekevät kirjasta lapsellisen. Osassa klassikoista tulkinnat löytyvät juoniesittelyistä. Teoksessa kerrotaan Apinoiden Tarzanista (1912), jossa alkuasukkaiden hyökättyä ranskalaisten kimppuun Tarzan ”kantaa nyt vuorostaan d’Arnotin lehtimajaansa. Seurauksena ei ole paratiisillista homoilottelua, vaan d’Arnot ja Tarzan alkavat kommunikoida kirjoittaen.” (s. 152.) Paratiisillinen homoilottelu ei itselleni tullut ensimmäisenä mieleen tilanteen asettelusta, mutta on toki hyvä selventää, mitä juonessa oikeasti tapahtui. Klassikkojuonten lisäksi kirjailijoiden yksityiselämät joutuvat syyniin. Teoksessa esitellään muun muassa Tove Janssonin perheen arkea, jossa ”Janssonilla ei oikein ollut tsäänssiä ryhtyä vaikkapa kirjanpitäjäksi tai keinosiementäjäksi” (s. 271). Erilaisten tulkintojen esiin tuominen on toki tärkeä osa kirjallisuuden analysointia, mutta lähes aina esiin pääsevät nimenomaan seksuaaliset näkökulmat aina Punahilkan asun väreistä ”Peter ’Panomies’ Paniin” (s. 173). 

Toisinaan roisien tulkintojen lukeminen on suorastaan kiusaannuttavaa. Muumien Muumipeikko on kirjailijan mukaan ”herkkä, kiva ja kaikille samaistuttava perusmuumi, joka vähän itseltään salaa himoitsee Nuuskamuikkusta, vaikka kulissideittaileekin Niiskuneitiä” (s. 275), kun taas hattivatit ovat ”outoja potenssiin sata: käveleviä albiinopeniksiä, jotka käyvät sähköllä” (s. 282–283). Hattivateista käytetyt sukukalleusvertaukset tarttuvat myös Muumipappaan, kun teoksessa kerrotaan tämän seikkailuista: ”Alkuun muumipapasta on hirmuisen cool olla yksi vaitonaisista hattifalloksista, mutta aikansa näiden eksentrisiä touhuja seurattuaan hän oivaltaa, etteivät hattivatit olekaan sellaisia kuin hän on kuvitellut” (s. 284). Millaisiakohan ”hattifallosten” touhujen tulisi olla, jotta heidät tässä kirjassa esiteltäisiin hattivatteina sukukalleuksien sijaan? 

Tietysti tässä klassikontaltutuskirjassa on myös tuotu esiin tärkeät muumikysymykset, kuten ”Miten muumit lisääntyvät, tai miten he ulostavat? Mitä on mamman esiliinan alla, ja miksi muut muumit kuljeksivat ilkialasti?” (s. 276.) Ala-asteiden pihoilla naurattavat pohdinnat ovat päässeet kirjassa lähes pääpuheenaiheeksi muumeista kerrottaessa. 

Maamme kirjan (1875) sisältöä esitellään seuraavasti: ”Mukana on esimerkiksi tortustaan tunnettu Johan Ludvig ’Runkku’ Runebergin runo ’Saarijärven Paavo’, joka tosin Topeliuksen versiossa on nimeltään ’Kärsivällisyys’”(s. 113). Tässäkin alatyylinen kielenkäyttö jää vaille suurempaa tarvetta tai perustetta. 

Esiin pääsevät seksuaaliset näkökulmat aina Punahilkan asun väreistä ”Peter ’Panomies’ Paniin”.

Nuorten tavoittaminen osoittautuu jälleen vaikeaksi 

Ytimessään Taltuta klassikko! Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus (2024) ajaa tärkeää tehtävää korostaessaan genrejen historiaa, merkkiteoksia ja niiden tulkintoja, mutta nuoria kirja ei tavoita toivotulla tavalla. Kirjan kieli ei ole nuorille samaistuttavaa, ja seksuaalissävytteisyys sekä inhottavat kommentit luovat lähinnä kummallisen kuvan genrejen historiasta. Kiehtovasti kuvitettu teos houkuttelee lukemaan, mutta lukukokemus jää kylmäksi. Hämmennystä eivät aiheuta vain kiusalliset sanavalinnat vaan myös asiavirheet tekstissä. Kirjassa esimerkiksi mainitaan Michael Jacksonin kuolleen ”vuonna 2005 vain 50-vuotiaana” (s. 177), kun oikea kuolinvuosi oli 2009. Tällaiset asiavirheet heikentävät teoksen luotettavuutta ja harvalukuisinakin aiheuttavat ylimääräistä ihmetystä.

Teos on malliesimerkki siitä, kuinka nuortenkirjojen tekoprosessissa tulisi konsultoida nuoria monipuolisesti ja jatkuvasti. Esimerkiksi kielelliset yksityiskohdat ovat helposti muokattavissa nuorten avulla aidontuntuisiksi ja nuoria koskettaviksi. Samalla ne rakentaisivat teoksen ajattomuutta. Tärkeää olisi myös jo tekovaiheessa muistaa, kuinka nuoriso on kohderyhmänä hyvin moninainen ja laajuudessaan haastavasti tavoitettava. Täten teoksen suuntaaminen jo tekovaiheessa tietynlaiselle lukijakunnalle esimerkiksi tarkemmilla ikärajauksilla tukisi sen mahdollisuuksia levittää tietoa tehokkaasti ja mielenkiintoisesti. Näin vältettäisiin ilmiselvien termien selittäminen kokeneille lukijoille ja saavutettaisiin henkilökohtaisempi lukukokemus. 

Klassikontaltutus on varmasti hyvä harrastus yhdelle jos toisellekin nuorelle, mutta sen saavuttamiseen tarvitaan laadukkaampaa kirjallisuutta. Nuori lukija, jonka kynnys tarttua kirjaan saattaa muutenkin olla korkea, ei innostu itseensä kohdistuvasta nälvinnästä tai turhasta seksuaalissävytteisyydestä. Niitä tässä kirjassa riittää.