Tuhma tyttö

Mario Vargas Llosan (s. 1936) Tuhma tyttö -romaanin (Travesuras de la niña mala) luettuaan ei heti arvaisi, että kirjailija on raivannut tiensä maailmankirjallisuuden historiaan yhdistelemällä kokeilevia kerrontatekniikoita yhteiskunnallisesti kantaaottavaan sisältöön.

Barcelonassa, Pariisissa ja Lontoossa asunut perulaiskirjailija oli yksi latinalaisamerikkalaisen romaanikirjallisuuden 1960- ja 1970-lukujen buumin suurista nimistä ja on edelleen maanosansa arvostetuimpia kirjailijoita. Hänen uusin suomennettu romaaninsa Tuhma tyttö on pinnalliseksi jäävä rakkauskertomus, joka ei yllä kirjailijan mestariteosten, kuten vuonna 2003 suomennetun Vuohen vuoden rinnalle.

Mikään kummajainen Tuhma tyttö ei Vargas Llosan laajassa tuotannossa kuitenkaan ole. Sen sukulaisteoksiin kuuluu esimerkiksi Julia-täti ja käsikirjoittaja, joka kertoo päähenkilön – kirjailijan alter egon – nuoruuden rakkaudesta ja kariutuneesta avioliitosta. Tuhman tytön ajoittain naiivin viihteelliseksi lipsahtava kerrontatyyli tuo puolestaan mieleen Vargas Llosan nolon, eroottisen fantasiaromaanin Äitipuolen ylistys.

Romaanin nimi viittaa päähenkilö, minäkertoja Ricardo Somocurcion mahdottomaan rakkauteen, arvoitukselliseen ja arvaamattomaan naiseen, joka hän tapaa ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä 1950-luvun Liman Mirafloresin kortteleissa. Myöhemmin tyttö ilmestyy päähenkilön elämään Pariisissa, katoaa ja ilmestyy taas, aina eri nimisenä ja erilaisena. Tuhma tyttö tavoittelee rahaa ja rikkauksia, kun taas päähenkilö, ”kiltti poika”, ei elämältä muuta tahtoisi kuin saada asua Pariisissa rakastamansa naisen kanssa.

Puoli vuosisataa kattavan romaanin alkupuolella kirjailija maalaa kertomuksen taustalle laveaa ajankuvaa mielenkiintoisine, joskin pinnallisiksi jäävine yhteiskunta-analyyseineen. Kun päähenkilö tapaa tuhman tytön Pariisissa 1960-luvun alussa, tämä on juuri lähdössä sissikoulutukseen vallankumouksen jälkeiseen Kuubaan. Pariisi on täynnä köyhiä latinalaisamerikkalaisia, jotka ”haluavat tulla maalareiksi, kirjailijoiksi, muusikoiksi, näyttelijöiksi, teatterinjohtajiksi, tehdä tohtorinväitöskirjan tai vallankumouksen”.

Kuuban tapahtumien ja pariisilaismiljöön lisäksi kommentoidaan Perun poliittista tilannetta sissisotineen ja diktatuureineen. Pariisista näyttämö siirtyy 1960-luvun lopulla Lontooseen, hippiliikkeen, vapaan rakkauden, huumeiden ja pop-musiikin mekkaan. Tapahtumapaikkana Lontoo jää kuitenkin etäisemmäksi kuin Pariisi tai Peru, puhumattakaan myöhemmistä Tokioon ja Madridiin sijoittuvista osuuksista. Helsingissäkin piipahdetaan.

Romaanin alkuosan jälkeen tapahtumat vain hutaistaan aikaan ja paikkaan. Se on harmi, sillä henkilöhahmot ja heidän keskinäinen suhteensa eivät riitä kannattelemaan romaania. Ricardon ja tuhman tytön rakkaustarina ei kohtaamisten myötä juurikaan syvene, vaan toistaa pitkälti samaa kaavaa. Kuten Ricardo itse asian ilmaisee:

”Oli älytöntä rakastaa tuollaista tunteetonta oliota, joka oli kyllästynyt minuun, joka pelleili kanssani kuin olisin ollut räsynukke, joka ei milloinkaan ottanut tunteitani huomioon.”

On vaikea ymmärtää, miksi Ricardon rakastuu tuhmaan tyttöön aina uudelleen tämän ilmaantuessa näköpiiriin.

Välillä Vargas Llosan tyyli on kuin suoraan romanttisesta viihderomaanista, ja etenkin Ricardon puheiden kliseinen siirappisuus hipoo ajoittain sietokyvyn rajaa:

”– Sinä olet hyvin kaunis, minä sanoin hieman kangerrellen, sillä olin niin liikuttunut. – Vielä kauniimpi kuin neljä vuotta sitten, kun nimesi oli madame Arnoux. Minä annan anteeksi ne illalla lausumasi herjat ja tämänpäiväiset järjettömyytesi, koska olet niin kaunis. Ja jos haluat tietää, niin olen edelleenkin rakastunut sinuun. Kaikesta huolimatta. Hulluna sinuun. Enemmän kuin koskaan ennen.”

Romaanissa viljellään viittauksia Gustave Flaubertiin, jota Vargas Llosa tunnetusti ihailee suuresti. Yksi tuhman tytön henkilöllisyyksistä on madame Robert Arnoux Sydämen oppivuosien henkilön mukaan, ja jos niin haluaa, tuhmassa tytössä voi nähdä piirteitä Rouva Bovaryn oikukkaasta Emmasta.

Kaikesta huolimatta tuhman tytön tarinassa on vetoa, ja vaikka tyyli välillä puistattaa, taidokkaasti punottu juoni pitää otteessaan. Viihderomaaniksi se ei ole ollenkaan huono, vaan päinvastoin ylittää genren keskitason kirkkaasti. Mario Vargas Llosalta olisi vain odottanut jotain aivan muuta.