Nyt puhutaan rakkaudesta. Kaksi runoilijaa kirjoittaa samojen kansien välissä keskinäisestä rakkaudestaan, jo päättyneestä. Aihe on ikuinen ja asetelma mielenkiintoinen; lukija on tirkistelemässä ja päätäkin puistelemassa näiden avoimien ja kipeiden parisuhdetilitysten äärellä. Teoksen alkupuoli sisältää aggressiivisen naisen version, Marjo Isopahkalan (s. 1974) runot. Loppupuoli on pehmeän miehen, Mikan Terhon (s. 1968), näkemys siitä, mitä tapahtui vuoden 2000 kiihkeän kuukauden aikana kahden ihmisen suhteessa.

Naisen runot sotivat luomakunnan toista osapuolta, miestä, vastaan suunnattoman raivokkaasti. Vihan kohde ei ole yksilö vaan koko se luomakunnan puolisko, joka sattuu omistamaan pippelin. Juuri tämän takia runojen terä on melko tylsä; sohitaan ihmisryhmää sokean vihan vallassa kunnolla perustelematta.

Kun runojen puhuja on huolissaan ryppyjensä syvenemisestä ja lanteidensa levenemisestä, jää uskottavuus naureskelun alle. Ehkeivät miehet nyt ihan näin yksinkertaisia ole: ”seotkaa sanoissanne/ kun näette vilauksen rinnoistani/ ja roiskikaa spermanne/ pitkin seiniä”. Tuntuu, että puhuja haluaa kuitenkin miellyttää vihaamaansa ihmisryhmää: ”Tupakantumpin pytystä alas/ huuhtominenkin on jännittävämpää/ ja antoisampaa kuin/ naurettavat vehkeenne/ ja se mitä niillä yritätte”. Nainen julistaa kovaan ääneen halveksuntaansa, mutta eikö halveksunnan alta paistakin hienoinen katkeruus? On aivan selvästi kyse naisesta, joka tietää, miten temput tehdään: ”antakaa// minä näytän// miten/ se/ tehdään.”, mutta joka joutuu huutamaan: ”Mene niiden 16-vuotiaiden pikkupillujesi luokse/ joista niin haaveilet ja itke elämäsi kovuutta/ ehkä saat niistä kehitystasosi mukaista seuraa”.

On totta että kulttuuri ihannoi nuoruutta, hoikkuutta ja kauneutta, mutta jos tämä on ainoa valitusvirsi, minkä runonkirjoittaja elämästä löytää, en minä jaksa lukea. Lisäksi useimmat runot ovat pikemminkin proosaa, joka on pilkottu ilman näkyviä perusteluja säkeisiin. Kuvallisuutta on erittäin vähän. Minua häiritsee myös, että välimerkkejä on käytetty mutta isoja alkukirjaimia ei. Kun Turussa ollaan, ei voida välttyä Turun koulukuntalaisuudelta, mikä tarkoittaa mm. alapään sanaston estotonta käyttöä.

Marjo Isopahkala kirjoittaa rankoista aiheista. Mielisairaalarunot ovat ehdottomasti kokoelman parhaimpia. Aiheen valinta ei kuitenkaan vielä pelasta runoa. Runon ”Paperiprinsessa” kellä-on-rankimmat-kokemukset -mentaliteetti tympäisee. Sen sijaan runo ”Voikukkapellossa” on kaunis yksilöllisyyden ja elämän puolustus, jossa on kauniin rytmin lisäksi upea loppu: ”ja siksi// isä// elämä on nainen// ja mitä luultavimmin punatukkainen vatsatanssija”.

Mika Terhon runot ovat yksilöidympiä ja tulevat siten lähemmäksi lukijaa. Miehen runot tuntuvat jopa herttaisilta naisen rankkuuden jälkeen. Tämmöisiäkö sukupuolten roolit ovat? Onko mies altavastaajana aggressiivisen naisen seksuaalisen ikeen alla, miesparka, pornorunoilija, joka paljastuukin esteetikoksi ja tuottaa siksi naiselle, kaiken kokeneelle, pettymyksen? Mika Terho aloittaa ensimmäisen runonsa: ”Hän on ensimmäinen nainen/ jonka kanssa asun yhdessä.// Ensimmäinen jonka takia/ putoan itkien polvilleni.”. Mutta rakkaussuhde ei olekaan aivan niin idyllistä, kuin mies odotti: ”Ensimmäinen joka viiltää itseään kaulaan”.

Terho kuvaa parisuhdetta niin intiimisti, että lukijalle tulee välillä nolo olo, ja saa tullakin. Miehen runoissa on enemmän kuvallisuutta kuin naisen runoissa. Mies kuvaa hyvin hetkellistä yhteenkuuluvuuden tunnetta: ”Sitten seisomme sillalla/ kusemme yhteen ääneen/ pimeään veteen”.

Monet miehenkin runot jäävät välillä runopiiritasolle, valitettavasti. Terhohan on julkaissut neljä runokokoelmaa aiemmin, joten lahjakkuudesta tuskin tarvitsee kiistellä. Ehkä kummallakin on ollut suuri tarve kirjoittaa tuo kiihkeä ja nopeasti loppuun palanut suhde ulos itsestään. Lukijan kannalta olisi ollut suotavaa, että he olisivat vielä malttaneet työstää tekstejään. Idea on herkullinen. Parhaimmillaan kokoelma toimii, kun runot todella käyvät keskenään keskustelua, kun miehen runot palauttavat suoraan lukijan mieleen aikaisemman naisen runon, ovat suoria kommentteja tai vastauksia niihin.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa