Hajoamisen syyt

Kustannustoimittaja Markku Aallon (s. 1970) esikoisrunokokoelma Hajoamisen syyt on ajassa kiinni. Takakansi julistaa proosarunokokoelman sisältävän ”ulkoisesti nyt jo perinteistä hakukonerunoa”, jota runoilija on kuitenkin raakamateriaalistaan ”koostanut, työstänyt ja muokannut vapaasti omien intressiensä mukaan”.

Aalto kirjoittaa tympeää lyriikkaa nyky-yhteiskunnan kipupisteistä: runoilija ei säästä lukijoitaan tarjotessaan armottoman kuvan Dr. Phil -aikaa elävän nykyihmisen moraalittomuudesta, uusavuttomuudesta, väkivaltaisuudesta ja tyhmyydestä.

Kokoelma näyttäytyy ahdistavana puheenvuorona ihmisten kyvyttömyydestä, ja vaikka joissakin runoissa raskaat aiheet taitetaan ironialla tai koomisuudella, vaikutelma latistuu usein – ahdistavuus jää päällimmäiseksi tunnelmaksi. Erityisen usein Aalto ruotii myös runoilijan roolia ja kirjoittamisen merkitystä tilanteessa, jossa ”joka neljäs suomalainen ryhtyy runoilijaksi”. Juuri näissä metalyyrisissä runoissa vilahtaa eniten huumoria.

Viisiosastoinen kokoelma sisältää kappaleisiin jaettuja proosarunoja, joiden vasen reuna on tasattu ja jotka rajoittuvat yhteen sivuun. Kokoelma alkaa kolmella runolla, jotka otsikoinnin perusteella käsittelevät poetiikkaa. Avausrunoja tekeekin mieli lukea ohjelmallisina, vihjeinä kokoelmassa ilmenevästä runousopista. Platonin luolavertauksen innoittamassa avausrunossa ”Poetiikkaa I” ehdotetaan, kuinka kokoelmaa tulisi lähestyä:

”[–] Polyfonisessa tyylissä linjat eivät täydennä toisiaan, ole päällekkäin tai oppositiosuhteessa, vaan kaikki on kuollutta, paitsi imbesillien autoritaarisuus. Tässä suhteessa runoilija ei ole aivan puhdasoppinen; hän tuntuu epäilevän, kaihoavan, odottavan, että tuolla jossakin kielen ulkopuolella saattaa sittenkin olla jotain, hiukan mystistä, sittenkin tavoitettavaa henkistä köyhyyttä, lyijyä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumista, akateemisen taiderunouden hienoa ja elävää perinnettä nousevassa polvessa.”

Ohjelmallinen runo vihjaa polyfonisesta tyylistä, mikä tuntuu luontevalta hakukonerunouden yhteydessä. Lajille epätyypillisesti Aallon tekstit ovat kuitenkin yllättävän johdonmukaisia ja yksiäänisiä. Runojen minä vaikuttaa oppineelta – niin usein ja runsaasti hän käyttää sivistyssanoja puheessaan.

Siinä missä esimerkiksi Tytti Heikkinen tuoreessa Varjot astronauteista -hakukonerunokokoelmassaan (2009) käyttää kielivirheitä pullistelevaa nettikeskustelua, Aallon materiaali on pitkälle editoitua. Punakynän heilumisen jälkeen on kliinistä ja analyyttistä runoutta. Hakukonerunoudesta vihjaavat paikoin jotkut erityiset piirteet. Runoissa voi olla listoja, jotka päättyvät jne.- tai yms.-lyhennyksiin ikään kuin vihjaten siitä, että aiheesta löytyy materiaalia lisääkin.

Myös diskurssien vilkkaat risteyttämiset ovat tyypillisiä, kuten runossa ”Tietolaatikko: Rakkaus”. Siinä rakkauden erityispiirteitä luonnehditaan mm. hypnoosin tai taloustieteellisen sanaston kautta: ”Puolison käyttöönotto ei siis ole tarkoittanut pelkästään järkiperäistä valintatilannetta, jossa kustannustehokkuus ja kehitystarve vaativat ympäristön ja toimintatapojen muutosta, siirtymistä tekniikasta toiseen [–]”.

Älä katso enää ihmistä!

”Ecce Homo!” (Katso ihmistä!) huudahti Pontius Pilatus, kun hän esitteli kidutetun, orjantappurakruunuisen Jeesuksen väkijoukolle ihmisten kuninkaana ennen tämän ristiinnaulitsemista. Kristillisen taiteen suosima aihe on muokkautunut Aallon käsittelyssä tirkistelevän Big Brother -ajan ja runoilijan voyerismin vertauskuvaksi:

”Asuntojen tirkistely teleobjektiivin tai kiikarin läpi muistuttaa kaukosäätimen avulla tapahtuvaa surffailua tv-kanavalta toiselle. Silloin tällöin saa nähdäkseen jotain kiinnostavaa: ihan tavallisen olohuoneen keskellä on metallinen penkki, jolla istuu, tai pikemminkin nyhjöttää, nyyhkyttävä alaston tyttö muovipussi päässään. Huumaa ja hömppää tuutin täydeltä, huikeita tarinoita eläinmaailman ihmeistä! [–]”

Tirkistelevän katseen kohteeksi on joutunut alaston muovipussipäinen tyttö. Runo herättää kysymyksen siitä, pitääkö fiktiosta tehdä aina vain julmempaa, jotta se koskettaisi. Täytyykö ihmisen eläimellisyys ja raadollisuus näyttää kaikin mahdollisin keinoin taiteessa ja populaarikulttuurissa, jotta se koskettaisi vastaanottajaa? Myös rakkautta käsittelevät runot puhuvat yleensä tunteiden varjopuolista tai ylitsepursuavasta seksuaalisuudesta.

Paitsi aiheiltaan Aallon kokoelma on raskassoutuinen myös tyyliltään. Proosarunoissa ei ole juurikaan lyyrisyyttä. Siinä missä 2000-luvun proosarunotaitajista esimerkiksi Saila Susiluoto rakentaa teksteihinsä lyyrisyyttä toistolla, Aalto ei tähän ryhdy. Pitkät virkkeet kuitenkin antavat runoihin jonkin verran polveilevuutta, mutta abstrakti kieli tekee kokoelman paikoin raskaaksi lukea, vaikka runot yleisesti ottaen tematiikaltaan ja aiheiltaan ovatkin helposti ymmärrettäviä.