Kylmää kynäsotaa ja muita esseitä

Kirjoittaessani kahdeksantoista vuotta sitten Kiiltomatoon arvostelua Markku Envallin teoksesta Henkiinjäämisen suunnitelma ja muita esseitä kirjallisuudesta (2001) määrittelin hänet ”herrasmieskirjailijaksi”. Yleisohjeena totesin: ”Räväkkyyttä kaipaavien on turha vaivautua”. Vaikka silloinen kirjoitukseni tuntuu minusta nyt kuin vieraan ihmisen tekemältä, nuo kaksi kohtaa voisin allekirjoittaa edelleen. Asia saa vahvistusta siitä, että ne tuntuvat sopivan kauttaaltaan myös Envallin uuteen kokoelmaan Kylmää kynäsotaa ja muita esseitä.

Kokoelmaan sisältyy kaksikymmentä suhteellisen lyhyttä kirjoitusta. Niiden tekijä vaikuttaa kynänkäyttäjänä edelleen klassiselta herrasmieheltä. Hän on sopuisa ja tahdikas. Hän ei haasta riitaa, ei shokeeraa, ei paisuttele, ei kiroa eikä loitsi. Lauseet ovat alusta loppuun harmonisia, taidokkaita, varmoja – ja toisinaan hieman kuivia. Envallin kynäsota on kylmää, ainakin viileää. Kirjoitukset eivät käsittele rakenteellista rasismia, ilmastonmuutosta eivätkä sukupuolten moneutta. Niiden aiheina ovat klassiseen tapaan kirjallisuus ja sellainen ihmisen ulottuvuus, jota kirjallisuusesseiden maineen päivinä kutsuttiin eksistentiaaliseksi. Vallitsi ikään kuin varmuus ja yksimielisyys siitä, mikä tämä ”ihminen” oli. Kuten tunnettua, varmuus on nyttemmin osoittautunut ylimitoitetuksi.

Mutta räväkkyyttä kaipaavien on siis turha vaivautua.

Envall on aloittanut Sotaan ja rauhaan tutustumisen lukiolaisena. Kauhistun sitä, etten eläessäni ehdi muodostamaan yhteenkään klassikkoon yhtä kiinteää ja elävää suhdetta.

Yleissuunnitelma

Kylmää kynäsotaa alkaa esseellä brittikirjailija Ian McEwanista. Tekijä on minulle tuntematon, eikä Envallin kirjoitus onnistu herättämään halua häneen tutustuakaan. Sama laimeus tuntuu vaivaavan Alice Munroa käsittelevää juttua – nämä kaksi tekstiä tuntuvat hienon kirjan yhdentekevimmiltä. Teoksen päättävä kirjoitus Sodasta ja rauhasta (1865–69, Voina i mir, suom. useita) on puolestaan kirjallisuusessee parhaasta päästä. Siitä välittyy elämänpituinen harrastuneisuus ja aito innostus – samalla se herättää kateutta. Envall on aloittanut Sotaan ja rauhaan tutustumisen lukiolaisena. Koska lapsena ja teininä luin kaunokirjallisuutta vähän ja satunnaisesti, kauhistun sitä, etten eläessäni ehdi muodostamaan yhteenkään klassikkoon yhtä kiinteää ja elävää suhdetta.

Mutta tärkeämmältä kuin yksittäiset kirjoitukset tuntuu Envallin yleissuunnitelma. Se hahmottuu mielessäni matkaksi, laskeutumiseksi syvyyteen. Matka alkaa varovasti, ulkokohtaisin tunnelmin. Vähitellen aletaan kerätä muistoja, vastaan tulee lapsuus ja kouluvuodet, yliopisto ja perhe-elämä, ja sitten ollaankin syvyydessä. Aiheina ovat Raamattu, Jeesus ja Elämän leipä.

Uskonnollisten kysymysten kirjallisena käsittelijänä Envall on tietenkin kouliutunut – jos niiden käsittelijänä ylipäätään voi kouliutua. Aiheena uskonto on jokaiselle kirjailijalle suunnaton riski. Jäljet pelottavat, hyvässä ja pahassa. Envall selviytyy järkevyytensä, rauhallisuutensa ja arkisuutensa ansiosta. Mystisiä kokemuksia hän laskee tielleen sattuneen yhden. Silloin hän käveli kesäsateessa.

Mitä kirjallisuuteen tulee, toivoisin Envallin sanovan ”raaempaan tyyliin” – ei vain toteavan, että niin voitaisiin sanoa.

Envall hallitsee nyt sukupuuttoon kuolleen teologisen yleissivistyksen ja tohtii käsitellä jopa predestinaation ongelmaa – siis oppia, jonka mukaan ihmiset ovat ennalta määrättyjä joko taivaaseen tai helvettiin. Ja miten hän sen tekeekään! Viitattuaan Matteuksen evankeliumin kertomukseen, jossa Jeesus lupaa viimeisellä tuomiolla erottaa lampaat vuohista, hän kirjoittaa: ”Tämän takia kertomuksen oppi viimeisestä tuomiosta on ehdottoman antiluterilainen. Kirkkomme oppi pelastuksesta liikkuu toisissa käsitteistöissä. Uteliaana miten tässä kohtaamisessa käy kuuntelen tuomiosunnuntain seudun radiohartauksia. Siellä Jeesuksen kuvaus selitetään pois muutamalla kevyellä ranneliikkeellä. Tyyliin: olemme kaikki syntiä tehneet, pelastuksen toivoa meillä ei ole kuin sovituksen ja armon kautta. Raaempaan tyyliin voitaisiin sanoa, että Jeesus on tässä tekstissä vakavasti harhaoppinen. Jos hän olisi luterilaisen kirkon pappi, hänestä voitaisiin tehdä kantelu tuomiokapituliin.” (s. 161.)

Jukka Kemppinen määritteli joskus uskonnon tai uskonnollisuuden ”elämän syvyysulottuvuudeksi”. Juuri siinä mielessä Envall on teologinen kirjailija ja juuri sitä on hänen teologiansa. Mitä kirjallisuuteen tulee, toivoisin Envallin sanovan ”raaempaan tyyliin” – ei vain toteavan, että niin voitaisiin sanoa. Herrasmieskirjailijan rekisteriin se ei tietenkään sopisi.

Pinnallisen luonteeni takia viihdyn Envallin seurassa paremmin silloin, kun hän on vasta matkalla syvyyksiin. Graafikko Teemu Lipasti oli ”nuoruuteni ja varhaisen aikuisuuteni tärkein isovelihahmo”, hän kirjoittaa. Muotokuva on kokoelman kauneinta tekstiä. Lukiessa tulee liikuttunut olo: olisin halunnut tuntea Lipastin kaltaisen ihmisen. Ennen kaikkea olisin halunnut, että Lipastin kaltainen ihmisen olisi tuntenut minut.

Mitä näemme, mitä emme

Kylmän kynäsodan lukija saa lämmitellä monen nerokkaan oivalluksen loimussa. Raittiutta käsitellessään Envall sanoo: ”Suuremmissa juhlissa tulen samankaltaiseen humalaan kuin viininjuojat […] Muut juovat puolestani, minä tulen humalaan, he myös krapulaan. Eikö ole hyväksikäytön ja egoismin huippu?” (s. 103.) Suomalaisten viehtymistä yhdistyselämään hän analysoi säveltäjä Joonas Kokkosen esimerkin avulla: ”… Kokkonen oli musiikin kentässä aktiivinen yhdistysmies, niin yksinäistä kuin hänen ammattityönsä täytyikin olla. Yhdistyselämää hän piti helppona ja kunniallisena tapana päästä sekä alan ihmisten että väkevien juomien pariin.” (s. 48.) Tällaiset kiteytykset tuovat mieleen jotkut Veijo Meren esseet.

Joskus myös ihmettelen. Ian McEwanin romaaniin sisältyvän ”loogisen pähkinän” yhteydessä Envall kirjoittaa: ”Uskon että useimmat lukijat eivät pidä tai hyväksy [!] tällaisen arvoituksen sijoittamista romaaniin” (s. 16). Missä näin tiukkapipoisia lukijoita on? Alice Munron teosten yhteydessä esseisti huomauttaa: ”…harvalta kirjailijalta opin yhtä paljon naisen luonnosta[!]” (s. 220). Siinä lienee äänessä sukupolvensa edustaja – ja poikakoulun kasvatti, kuten hän eräässä esseessä paljastaa.

Nämä ovat joka tapauksessa sivuasioita. Minun luennassani Kylmän kynäsodan pääasiaksi nousee eräs sen rakenteissa toistuva teema: filosofinen ja teologinen kysymys näkyvän ja näkymättömän, tämän- ja tuonpuoleisen suhteesta, niiden ristiriidasta ihmisen sielussa. Voisiko jopa sanoa, että juuri tuo ristiriita on ihmisen sielu?

”Mieleltään laiska ihminen korvaa havainnon tiedolla, siellä missä voi. Emme näe, mitä edessämme on, näemme mitä tiedämme. Tiedämme sen, mitä meille on opetettu” (s. 179), Envall kirjoittaa apostoli Paavaliin ja jesuiitta-kirjailija Anthony de Melloon viitaten. Teema toistuu myös Tolstoin yhteydessä. Envallille Sodan ja rauhan kirjailija on itsensä todellisuuden kuvaaja. Todellisuus ei viittaa mihinkään itsensä ulkopuolelle, koska todellisuuden ulkopuolella ei ole mitään. Itse asiassa sama toistuu myös Envallin edellä mainitun, ainutkertaisen mystisen kokemuksen yhteydessä. Sitä ei aiheuttanut ääni taivaasta, vaan kesäsade, näkyvä, luonnollinen ilmiö.

Hienoimmin Envall asian kiteyttää runoilija ja zen-munkki Ryōkanin (1758–1831) kohdalla, käsitelleessään Kai Niemisen suomennosvalikoimaa Suuri hupsu vuodelta 2000. ”Ilmeisen takana ei ole salaista, toista tarkoitusta tai perimmäistä totuutta. Joka niihin uskoo ja niitä opettaa, elää harhojen vallassa.” (s. 26)

On ole ollenkaan varma vastaako tämä perustava periaate Envallin käsityksiä. Joka tapauksessa se on niin hieno kiteytys, että jo sen takia kannattaa lukea koko Kylmä kynäsota. Parempaa etsiessään täytyy mennä Oscar Wildeen saakka: ”The true mystery of the world is the visible, not the invisible”.