Noitavainot Euroopassa. Myytin synty.

Noitiin ja noitavainoihin liittyvät uskomukset elävät edelleen vahvoina ihmisten mielissä. Tarinat julmista inkvisiittoreista, luudalla lentelevistä punatukkaisista naisista ja suurista noitarovioista ovat tuttuja varmasti jokaiselle. Tampereen yliopistossa historian yliassistenttina toimiva dosentti Marko Nenonen on kirjoittanut lukijaystävällisen ja akateemista paatosta tiukasti välttävän teoksen, joka asettuu näitä uskomuksia vastaan ja osoittaa ne monin paikoin virheellisiksi. Nenonen esimerkiksi esittää, että noitavainot eivät syntyneet suinkaan keskiajalla vaan vasta uuden ajan alussa. Myös noituudesta syytettyjen ja kuolemaantuomittujen määrä on Nenosen mukaan paljon pienempi kuin yleisesti on uskottu. Kidutuskin on ollut luultua harvinaisempaa. Kirjan pääargumentti tulee selville heti alkumetreillä: ”Noitavainoista puhuttaessa mielikuvien ja todellisuuden välillä on poikkeuksellisen suuri kuilu.”

Marko Nenonen on tutkinut magian, okkultismin ja noitavainojen historiaa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Jo vuonna 1992 ilmestyneessä väitöskirjassaan Noituus, taikuus ja noitavainot Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalaan maaseudulla 1620–1700 (Suomen historiallinen seura 1992) Nenonen pohti noituuteen liittyvää myyttiä ja sitä, mitä oikeasti noitaoikeudenkäynneissä tapahtui. Myös yleistajuisemmassa Anne-Riitta Isohellan toimittamassa teoksessa Synnin palkka on kuolema. Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500–1700-luvulla (Otava 1994) Nenonen on yhdessä Timo Kervisen kanssa kumonnut monia noitiin ja noitavainoihin traditionaalisesti liitettyjä uskomuksia.

Kaksi osaa

Siinä missä aiemmat Nenosen teokset ovat keskittyneet lähinnä Suomen noitavainojen ja noitaoikeudenkäyntien historiaan, uudessa teoksessaan hän luo systemaattisen katsauksen koko Euroopan noitavainoihin. Vaikka painotus onkin hienokseltaan Länsi-Euroopassa ja Pohjoismaissa, myös usein noitavainojen tutkimuksessa unohdettu Itä-Eurooppa ja erityisesti Venäjä saavat Nenosen teoksessa mukavasti sivutilaa.

Noitavainot Euroopassa. Myytin synty on kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa. Toinen osa ilmestyy ensi vuonna. Ensimmäinen osa toimii ikään kuin johdatuksena aiheeseen: se käsittelee uuden noitateorian syntyä ja vainoaaltojen alkamista. Toiseen osaan on jätetty kenties kaikkein kiinnostavimmat kysymykset, sillä vasta silloin Nenonen lupaa kertoa, miksi noitavainot oikeasti syntyivät ja miten niitä on aikojen saatossa selitetty.

Lupaukset tulevasta saavat odottamaan toista osaa vesi kielellä, sillä nyt monet kysymykset jäävät vielä ilman vastausta. Esimerkiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden liittyminen noitavainoihin on kysymys, jota toivoisin toisessa osassa käsiteltävän huomattavasti ensi osaa laajemmin. Noitavainojenhan on usein nähty liittyvän nimenomaan naisvihaan niin feministisessä kuin muussakin tutkimuksessa, ja esimerkiksi noitavainojen perusteos Malleus Maleficarum (1486/1487), suomennettuna Noitavasara, on avoimen naisvihamielinen. Tätä puolta Nenonen kuitenkin sivuaa nyt vain vähän ja toteaa sen sijaan useasti, että silloin tällöin miehiäkin on syytetty noituudesta ja paikoin jopa enemmistö syytetyistä on ollut miehiä. Tuntuu siltä, että Nenonen haluaa kiistää sukupuolen merkityksen noitavainoissa. Koska ihmisten mielissä noituus silti liittyy hyvin vahvasti nimenomaan naisiin, toivoisi Nenosen pureutuvan tähän probleemaan syvemmin. Mistä käsitys naisvainoista on syntynyt?

Tutkijat harhapoluilla

Nenonen ei tyydy käsittelemään pelkästään noitavainoihin liittyviä konkreettisia historiallisia tapahtumia, vaan mukana kulkee koko ajan myös noitavainojen tutkimuksen historia. Periaatteessa koko teos rakentuu sille vuoropuhelulle, jota Nenonen käy aiemman tutkimuksen kanssa. Hän pohtii tämän tästä myös tieteenteon lähtökohtia ja pelisääntöjä.

Noitavainot Euroopassa sisältää runsaasti noitavainojen historiankirjoituksen kritiikkiä. Nenonen kummastelee, miten on mahdollista, että tutkijat ovat kerta toisensa jälkeen nielleet vanhojen lähteiden vääristyneet tiedot hurjista joukkovainoista ja miljoonista kuolemaantuomituista. Tutkimus on rakentunut pitkälti arvailujen varaan, ja usein on kirjoitettu siitä, mikä on tuntunut kaikkein skandaalimaisimmalta ja jännittävimmältä. Täten huimat noitasapattioikeudenkäynnit ovat painottuneet historiankirjoituksessa, vaikka todellisuudessa perinteisestä noituudesta ja taikuudesta syytettiin ihmisiä paljon enemmän. Usein tutkimukset ovatkin pohjanneet kaikkeen muuhun kuin siihen, mitä oikeasti on tapahtunut.

Aiempia tutkimuksia esitellessään ja tulkitessaan Nenonen intoutuu itsekin toimimaan varsinaisena kirjallisuuskriitikkona: hän saattaa pohtia sivutolkulla näiden tutkimusten vahvuuksia ja heikkouksia. Terävän tarkastelun alle joutuvat muun muassa Antero Heikkisen uraauurtava väitöskirja Paholaisen liittolaiset (Suomen historiallinen seura 1969) sekä pitkään arvovaltaisimpana noitavainoja käsittelevänä esityksenä pidetty Hugh R. Trevor-Roperin The European Witch-Craze (Pelican Books 1967).

Esittämästään ankarasta mutta aiheellisesta kritiikistä huolimatta Nenonen on myös ymmärtäväinen tutkijoita ja heidän tekemiään kömmähdyksiä kohtaan. Historiankirjoituksessa perinteisesti kohtuullisen harvinainen huumorin kukka viheriöi Nenosen tekstissä useasti. Ironian lempeä piikki iskee niin noitateorioihin uskoneisiin tuomareihin, papistoon kuin kansalaisiinkin, mutta ehkä erityisen terävästi nimenomaan noitavainoja tutkineisiin historioitsijoihin: ”Diana oli kuun jumalatar ja yön rakastajatar. Toisinaan hänet yhdistettiin magian jumalattareen Hekateen. Voisiko olla rakkauden runollisille mielikuville alttiimpaa kudosta kuin kuu, yö ja magia? Tällaisten viettelysten edessä tutkijatkaan eivät ole pysyneet aina kylmäpäisinä.”

Nenosen pää sen sijaan pysyy kylmänä. Sensaatiohakuisia kauhukertomuksia inkvisition piinapenkeistä, pääpuristimista saatikka jumalattarien viettelyksistä ei tästä kirjassa ole, vaan myyttiä poljetaan alas täydellä teholla. Ajoittain Nenonen kuitenkin osoittaa epävarmuuden merkkejä: ”Luultavasti on niin, että useimmissa noituus- ja taikuusoikeudenkäynneissä seurattiin aikakauden parhaita oikeustapoja ilman mielivaltaisuuksia, ja jokseenkin varmaa on, että useimmat noitakäräjät eivät poikenneet muista aikakauden oikeusjutuista.” Partikkelit ”luultavasti”, ”ehkä” ja ”kenties” ovat välillä häiritsevän ahkerassa käytössä. Nenonen myös usein väittää ensin jotain mutta peruu tai ainakin lieventää väitettään myöhemmin. Paikoin lukija jää hämmennyksen valtaan: mikä on totta ja mikä ei. Vielä pitää monen noitavainotutkijan istua arkistojen pölyssä, jotta voimme saada tähän kysymykseen varman vastauksen.

Hetkittäisen epävarmuuden lisäksi Nenosen teoksessa häiritsee tiettyjen asioiden ja tutkimustulosten toistaminen. Hieman huolimattomampikin lukija varmasti sisäistää kirjan tärkeimmät argumentit, sillä niin monesti Nenonen nostaa ne esiin. Teksti ei ole siis aivan loppuun asti hiottu: siitä puuttuu tietynlainen ytimekkyys. Jos toisto karsittaisiin teoksesta minimiin, tarvittaisiinko edes toista osaa? Olisiko kaiken tarpeellisen pystynyt sanomaan yksien kansien välissä?