Pimeää päin kesä sydämessä

Martta Rossi (s. 1929) julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vasta vuonna 2011, ollessaan korkeassa iässä. Upoksissa pilvet -teoksen runoissa käsiteltiin nopeasti kuluvaa elämää ja korostettiin sen kauneutta. Ihminen nähtiin osana luontoa, sen kiertokulkua, josta Rossi kirjoitti tiiviisti. Luonto ja elämän rajallisuus nostettiin esiin modernismista muistuttaneella tavalla. Rossi kirjoitti puista yhtä kunnioittavasti kuin Paavo Haavikko ja Kirsi Kunnas, ja muusta luonnosta yhtä rakastavasti kuin Risto Rasa.

Pimeää päin kesä sydämessä on edeltäjänsä tavoin keskuslyyrinen. Sen kieli kurottaa kohti kadonnutta aikaa, joka löytyy kirjan sivuilta. Elämästä iloitaan ja kuolemasta kärsitään samassa suhteessa. Rossin toinen kirja on hyvin samanlainen kuin hänen esikoisensa. Tämä lienee syynä siihen, miksi sen on painanut Otavan sijaan Ntamo, pienempi ja monessa mielessä sallivampi kustantaja.

Rossi pyrkii syventämään Upoksissa pilvet -kirjassa käsiteltyjä teemoja, siinä välillä onnistuen. Pimeää päin kesä sydämessä kuvaa erityisen koskettavasti kiitäviä hetkiä: ”Auringonläikkä heittyy vastapestylle räsymatolle / nukkuma-aitan harmaalle porraspuulle / ruispellon villinä kukkivalle pientareelle / tavoittaa pienen tytön tuulessa keveästi hulmuavan / kirjavan kesämekon / leikkikalliot mäen rinteessä pihlajien varjossa / salaisen piilopaikkamme / jota en enää löydä.” (s. 10)

Sammal ei lämmitä

Jotkin Ntamon julkaisut ovat kärsineet kustannustoimittamisen puutteesta, mutta tätä ongelmaa ei Rossilla ole. Hänen uusin teoksensa on hillitty ja mietitty. Sen runot ovat selvästi muhineet pitkään. Mukana on tosin tekstejä, jotka häälyvät herkän ja pateettisen välillä: ”Tyhjässä pesässä pieni kesäorava / itkee kuollutta äitiään / sammal ei lämmitä / en voi ottaa sitä syliiini / en lohduttaa.” (s. 13)

Enimmäkseen runot koskettavat. Vaihtelua voisi olla enemmän, mutta on kokoelman eduksi, että tekstit ovat lyhyitä. Niiden sisältämä ajattelu ei ole syvällistä, vaan Rossi haluaa pikemminkin välittää kauniita tuokiokuvia. Puhuja antautuu ajan vietäväksi ja merkitsee muistiin kokemuksensa. Hänen ajatuksensa palaavat paratiisilliseen kesään, joka loittonee nykyhetkestä. Samasta lapsuudesta luopumisen vaikeudesta kirjoitti Bo Carpelan, jonka Yötä vasten -kokoelman kanssa Rossin teoksilla on paljon yhteistä.

Ajatukset palaavat paratiisilliseen kesään, joka loittonee nykyhetkestä.

Säkeenylitykset ovat Rossilla hallussa, ja hänen muodollinen puhtautensa saa lukijan tuntemaan olevansa turvassa. Tekijä kirjoittaa vuodenajoista luodakseen vaikutelman ajan kulusta. Selkeisiin kuviin on helppo sukeltaa. Lapsuudessa eletään ikuista kesää, vanhuudessa pysyvää talvea: ”Aamun harmaudessa kaislat jonossa / kukkivat / jäisiä ruusuja / sorsan kohmettunut varvastanssi / piirtää / lumen peittämälle laiturille / hitaita umpimielisiä jälkiä / luonnon syvä orpous / ylittää / ihmisymmärryksen.” (s. 48)

Valon mittaamattomaan syliin

Pimeää päin kesä sydämessä koostuu enimmäkseen lyhyistä, täsmällisistä runoista, mutta mukana on myös muutama vyörynä etenevä teksti. Sisältö ei ole uraauurtavaa, mutta se on tuskin ollut Rossin tarkoitus. Runot ovat surutyötä, vetoomus kuoleman puolesta ja sitä vastaan. Ajallisuus tekee elämästä kaunista ja menetyksestä raastavaa. Pimeyden ja valon kaltaiset asiat saavat kokoelmassa mystisiä ja uskonnollisia sävyjä.

Rossi osaa kirjoittaa ja yrittää turhaan piilottaa kuoleman lähestymisestä syntyvän katkeruutensa ja vihansa. Hänen toinen kirjansa on kiinnostavimmillaan ollessaan vimmainen: ”Kuoleman kehä kieppuu laajenee ja supistuu sulkee syliinsä nimet- / tömät vainajat kasvottomiksi ruhjotut tuntemattomat sotilaat kaukaa / tulleet erämaan tuuli heittää hiekkaa heidän haudalleen paikassa jossa / maa ei enää hengitä auringon paahteen väsyttämänä missä lienettekin / te morsiamet jotka ikävöiden tuijotatte yöhön täällä on sakaalin ja ko- / jootin aika pyytäjän ja saaliin veri valumassa vihkimättömänä maahan / teillä loputtomat kyyneleenne myrkylliset nuorelle ihollenne jota tuttu / käsi kerran kuumana hyväili käsi jota ei enää tavoita he eivät valita ei- / vät tunne mitään runnova kuolema tavoitti heidät väkevät ruumiinsa / sammutti hehkun teille pyhitetyn.” (s. 78)

Yllätykset ovat kuitenkin vähissä. Upoksissa pilvet ja Pimeää päin kesä sydämessä muistuttavat herkkyydessään toisiaan. Kirjoissa pyöritellään samaa tuttua asiaa. Niissä pyritään tyyneyteen kuoleman edessä, etsitään pimeydestä valoa. Lopussa kertoja ajattelee olevansa valmis siirtymään eteenpäin: ”Hidas hetki / ennen laukeamista / meri viettää alassuin / valon mittaamattomaan syliin / pinta ja syvyys / aika häviämässä / niin tyyntä.” (s. 86)