U:n aurinko nousi lännestä. Turun undergroundin historia

Turku on Tukholman itäisin kaupunginosa. Se kai parhaiten selittää Turun underground-liikkeen Helsingille tarjoaman vastapainon vuosina 1967–1970, eli kyvyn luoda täysipainoisempaa taidetta. Syitä ei kannattane etsiä ruotsalaisen undergroundin vaikutuksesta – ainakaan U:n aurinko ei sitä tee – vaan yleisen nuorisokulttuurin ja pop-taiteen vaivattomasta rantautumisesta yli Pohjanlahden.

Jarkko Laine totesi turkulaisten u-miesten Aamurusko-lehden maineen perustuvan siihen, ettei lehteä ole kukaan nähnyt. Vaikka Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen Turun undergroundin historiikki on tarkasti dokumentoitu ja perustuu suureen määrään aikalaislähteitä, haastatteluja ja tutkimuskirjallisuutta, samoissa tunnelmissa pysytään edelleen: kirjassa on kovin vähän varsinaista sisältöanalyysia. Poikkeuksena on Suomen talvisota 1939–1940-yhtyeen levyn käsittely – jota sitten toistetaan tarpeettomastikin.

Käsitteiden määrittely on hyödyllistä mutta vie usein voimat niin, ettei käsitteillä jakseta enää operoida. Kyllä aidon undergroundin tunnistaa, kun sellainen tulee vastaan. Komulainen ja Leppänen löytävät liikkeen taustoja amerikkalaisesta beat-kirjallisuudesta, opiskelijaradikalismista, rockin ja sarjakuvan aikuistumisesta. Tämä on melkein riittävä määritelmä.

Ajallinen rajaus syntyy siitä, että keskeiset u-miehet – M. A. Numminen, Markku Into ja Jarkko Laine – sattuivat samoihin turkulaisbaareihin joskus vuonna 1966. Päätepisteenkin voi määritellä: Laine lähetti vuonna 1970 Vanhalle sähkeen ”U on kuollut – itke en”.

Kansainvälisten esikuvien pohjalta nousi tarve ja kyky ravistella kotimaisia luutumia. Kirjallisuuden puolella oli ollut jo omat kahakkansa (Rintala, Salama), mutta ”klassisista” lähtökohdista. Underground toi mukaan nuoruutta ja populaarikulttuuria. Jälkeenpäin se näyttää myös kaupalliselta ilmiöltä, muodilta.

Aikakauden liikehdinnän kirjavuudesta kertoo parhaiten U:n auringon kuvitukseen kuuluva ”Hei=che”-tapahtuman (19.11.1967) ohjelmalehtinen. Illassa runojaan lausuivat Into ja Laine, Harro Koskinen vastasi kuvituksesta ja Kaj Chydenius musisoi. Mikko Niskanen kertoi elokuvistaan ja Hannu Taanila populaarikirjallisuuden sankareista. Lopuksi ”teiniprinsessa” Kristiina Kankaanpää esitteli nuorisomuotia! Siinä löi kättä vähän moni asia.

U:n aurinko aloittaa historiansa amerikkalaisen hippi- ja jippi – liikehdinnän kuvauksella ja kertoo kiinnostavasti muun muassa u-lehdistöstä. Markku Innon sanotaan tilanneen useita maanalaisista lehdistä, mutta kovin tarkasti uusien ideoiden leviämistä turkulaisbokseissa ja -kapakoissa ei kuvata. Ehkä se tarina on tosiaan unohtunut.

Taustoituksena kolutaan myös suomalaisen kevyen kulttuurin vaiheita laajasti, mutta Laila Kinnusen ja Eino Grönin paikka tässä kirjassa ei tunnu Turun tuomiokirkossa kuulutetulta.

Erityisen ansiokkaana sen sijaan pidän Armo Hormian ja hänen vaimonsa Aiju von Schönemanin turkulaisen Tajo-kustantamon nostamista puolittaisesta unohduksesta. Tajo julkaisi niin Allen Ginsbergiä kuin Dylan Thomasiakin ja yritti vaalia kulttuurista moniarvoisuutta. Von Schönemanin kohdalla päästään myös tutustumaan yhteen todella harvoista undergroundin liepeillä aktiivisesti toimineista naisista.

Varsinaisen Turun u:n läpikäynti vie kirjasta yllättävän pienen osan, kolmestasadasta sivusta neljänneksen. Siihen nähden jälkivaikutuksia arvioidaan liioitellun laajasti; ikään kuin tekijät eivät olisikaan luottaneet varsinaisen aiheensa kiinnostavuuteen tai tuntemattomuuteen. Mukaan on saatu nimekkäitä haastateltavia (Juice Leskinen, Tuomari Nurmio ja muita musiikintekijöitä). Heidän sanottavansa jää kuitenkin usein pelkkien henkilökohtaisten vaikutelmien asteelle. Karsinnan aiheuttamaa vajausta olisi voitu täyttää ulottamalla analyysia musiikin ja kuvataiteen lisäksi myös kirjallisuuteen.

Toisaalta jälkimaininkien laaja kuvaus nimenomaan Turun osalta saa ajattelemaan, että kaupungissa toisiaankin on säilynyt omanlaisen tekemisensä meininki. Esimerkiksi minä olen pitänyt, ilmeisen virheellisesti, puheita Turun tai muiden kaupunkien koulukunnista pelkkinä myrskyinä keskioluttuopissa.

Ehkä U:n aurinko muistuttaa laajuudessaan ja moniaalle kurottamisessaan u:ta itseään. Kysymyksiäkin se herättää. Miten ”maanalaista” toiminta on, jos liikkeen juhlituimman runoilijan teokset olivat arvostelumenestyksiä ja mies itse jo u-vuosinaan Parnasson toimitussihteeri? Numminen oli jos ei tunnustettu, niin ainakin tunnettu kautta maan. Toinen huomio liittyy sitten liikkeen miesvaltaisuuteen. Pitihän se arvata, tässäkin.

Jukka Lindfors ja Markku Salo julkaisivat 1988 kirjan Ensimmäinen aalto. Helsingin underground 1967–1970 (Odessa). Se on sekavan näköinen kokoelma haastatteluja, aikalaiskuvitusta ja dokumentteja ja kulttuurihistoriana vertaansa vailla. Ensimmäiseen aaltoon verrattuna U:n aurinko on siisti, tarkka ja tieteellinenkin, mutta samanlaista kulttikirjaa siitä ei taida tulla.