Maailman pata

Matti Palm (s. 1942) on kirjoittanut avaran kokoelman. Alluusiona nousee mieleen hyvin ripustettu taidenäyttely. Teosta ei ole väkisin puserrettu osastoihin, vaan teksti virtaa vapaasti – panta rei!. Palm on kirjoittanut puhuttelevan kokoelman. Tietty nöyryyden ja myötäelämisen läsnäolo runoissa on selkeästi havaittavissa. Runoilija ei tunne olevansa maailman napa.

En halua liittää Palmin tyyliä mihinkään ismiin tai lukulaisuuteen. Omaäänisellä kirjailijalla on varaa olla oma itsensä ja kirjoittaa ilman moneen kertaan märehdittyjä konsepteja. Runot liikkuvat maisemasta ja mielen maisemasta toiseen pakottomasti. ”tässä Jumalan juurella / katselen / puron valkeutta / ja hongat ovat poissa / mutta kohta ne tulevat kohti / metsänä”. Palm kirjoittaa kaipauksen runoja mutta ei imellä niitä turhilla kuorrutuksilla. Runojen asemointi puhuu tasan yhtä paljon kuin niiden sisältö. Sanataiteilija on runoja rakentaessaan – sananmukaisesti – kielen graafikko.

Palmin runot soivat useimmiten haikeassa mutta hymynvireisessä mollissa – tosin joskus räväkästikin. Miehen ikään ehdittyään kirjailijalla on kanttia olla viisaasti puoliksi vaiti. Runojen säkeiden väliin jätetty tila antaa runon hengittää vapaasti: ”vuoteeni kuusenjuuren kainalossa / syksyn vihmassa / sateen lämmössä // luonto himertyy // minussa, meissä / täällä pohjoisessa, // ja sitten // sielu / kalikkana pakkasessa / pilkkoutuu / elämä jatkuu / pätkien”. Näinhän se on tämän arktisen hysterian maassa. Kolmisäkeistöinen runo on kaunis.

Palmilla on malttia kuunnella kielen soinnukkuutta. Ilahduin sanasta ”himertyy”. Vanha sana on jo painumassa unholaan. Edes Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologinen sanakirja (WSOY 2004) ei sitä enää tunne.

Tarkkavaistoinen runoilija voi toimia hellävaraisena kielen konservaattorina. Maailman padan runot eivät ole täynnä kielen mammutinluita mutta ovat vapaita tulkinnoille. Lukija ei koe vieraantumista. Materiaali, josta Maailman pata on syntynyt, on yhden ihmisen kokemuksien historia ja kartta. Palm kirjoittaa samanaikaisesti sekä läheltä että kaukaa: ”kun sokea syö / näkevät sormet näkevät // kaiken”.

Maailman pataan Palm on kokkaillut keitoksen, josta riittää kielellistä iloa pitkään mutta samalla myös elämänkokemuksen tuomaa vakavuutta.. Maailman pataan mahtuu meitä muurahaisia. Elämä on lähtöjä ja paluita: ”laiva lähti / kohti / satamaa, / sinua // ja merta”.

Kiitosmaininnan ansaitsee virolaisen graafikon Vive Tollin (1928) hienovireinen, vinjetinkaltainen abstrakti kuvitus, joka käy dialogia kokoelman runojen kanssa. Raisa Huittisen taitto sitä vastoin toimii päinvastoin – sinänsä hieno kirja saa kovin arkipäiväisen ilmeen. Valitettavasti tämä on monen runoteoksen kohtalo. Kirjan tulisi olla myös esteettisesti kaunis esine, ei nopeasti hajoava liimanidos.

Matti Palm on jyväskyläläinen kirjallisuuden ja kirjoittamisen moniottelija. Kirjallisuuden tutkimuksen ohella hän on tehnyt pitkän päivätyön suomen kielen opettajana, luovan kirjoittamisen ohjaajana, kriitikkona ja runoilijana. Syvällinen perehtyneisyys sanataiteeseen näkyy Maailman padan tarkkaan punnituissa säkeissä. Palmin tyylille on ominaista tietty niukkuus: muutamaan sanaan, pariin säkeeseen runoilija tiivistää kokonaisen maailmanselitysopin, vastavirtaan kulkijan havainnot eletystä elämästä, kohtaamisista ja luontokokemuksista.