Olen tyttö, ihanaa!

Merja Virolaisen uusien runojen takaa näkyy hänen tuntemuksensa noitien, shamaanien, sirkuksen ja nukketeatterin maailmasta. Leikittely ja keveys ovat läsnä, samoin iloinen illuusio ja usko sen voimaan. Aidon kokemuksen todellisuus tuntuu olevan lapsuudessa ja leikissä, aikuisuus heijastaa vain niiden varjoa.

Kirjan nimikkoruno Olen tyttö, ihanaa! tuo mieleen lapsuuden kesät. Runossa luonto puhuu tytölle, joka kykenee vielä näkemään mielikuvituksen rajattomat mahdollisuudet. Maailma pyörii pyörimistään, taikina leipoo mummon kättä.

Jossakin väijyy kuitenkin ahdistus, häivähdys siitä, että tulossa on vielä jotakin muuta kuin kevyttä ja valoisaa. Olisiko ahdistus siinä, kun on Pakko hakata kivellä, monta kertaa, armosta, vaikka tekee pahaa, ettei se kituisi. Vai löytyykö tuleva tumma häivähdys siitä, Kun ukki kauhoo samaa vettä, siellä on pikkupoika / mutta kun hän laskeutuu lauteilta, kääntyy toisin päin, kumartaa, hänellä on sonnin kivekset.

Virolaisen runossa ukki saa pikkupojan hahmon. Todellista hänessä on juuri tuo poika, joka tahtoo löylykisaa. Kivekset muistuttavat kuitenkin vastuusta, joka tuo surun kasvoille ja nostaa mieleen vastausta vaille jääviä kysymyksiä. Samoin kuin taikina leipoo mummin kättä, meidänkin vastuumme sukupuolemme edustajina leipoo meidän elämäämme. Runon minässä herää alitajuinen tietoisuus siitä, että jonakin päivänä jossakin pojassa, vielä syntymättömässä, kasvaa ukki joka minun täytyy synnyttää.

Runo Todistaja jatkaa aikuisen elämän ihmettelyä. Omaan kaikkivoipaisuuteensa ja kuolemattomuuteensa uskovat lapset luottavat siihen, että He pysyvät tämän ikäisinä aina, vain sinä vanhenet.

Virolaisen kieli on näennäisen lapsenomaista. Virolainen käyttää naivistista tyyliä, joka muistuttaa satujen maailmasta mutta on kuitenkin tarkoitettu aikuislukijalle. Runojen minä hakee itsestään uskoa asioihin, joihin vain lapset uskovat. Hän jää häilymään lapsen fantasian ja aikuisen realistisemman kokemuksen rajalle. Näin tapahtuu erityisesti runossa Uskon jäniksenkäpälään. Runon minä tahtoisi, että jäniksenkäpälä toisikin oikeasti onnea.

Kokoelman viimeinen runo Painat minua kipeään kohtaan miellyttää minua eniten siksi, että se muistuttaa tunnistettavista kokemuksista ja tunteista: ensirakkaus, lapsi, väkivaltainen aviomies…kaikki nämä yhtäaikaisesti. Runon sanat kuvaavat väkivaltaisia kokemuksia, aggressiota, kaipuuta. Ne paiskautuvat kuin rantakiville ja palaavat sitten takaisin merelle.

Pohjimmiltaan on ehkä kyse rakkauden repivyydestä, jota Virolainen kuvaa rohkeasti ja voimakkain kuvin. Rakkauden kautta aikuinenkin voi saavuttaa ydinkokemuksen, joka antaa ainakin hetkeksi tunteen varjoelämän katoamisesta.