Mermeduusa; Apassit – Manhattanin lentävä aave; Myyttiset 2 – Vaarallinen uni

Lastenkirjasarjojen uusissa osissa seikkaillaan niin Aaverannassa kuin Manhattanilla.

Thomas Taylorin Aaveranta-fantasiakirjasarja päättyy viidenteen osaan nimeltä Mermeduusa. Yli 9-vuotiaille suunnatussa Sarjassa seikkailevat Hotelli Vanhan Nautiluksen löytötavaratoimiston hoitaja Herbert Sitrus ja hänen paras ystävänsä Orvokki Parma. Teos vastaa jo kirjasarjan alussa esitettyihin arvoituksiin: miten Herbie päätyi lapsena sitruslaatikkoon, ja minne Orvokin vanhemmat ovat kadonneet. 

Mermeduusassa Aaverantaan ilmestyvät yliluonnollisen Anomaaliset fenomeenit -mysteeripodcastin tekijät, jotka haluavat selvittää, onko Aaverannan vesissä pesivä Malamanteri todellinen olemassaoleva hirviö vai mielikuvituksen tuotetta. Aiemmista kirjoista tuttu arkkipahis, kirjailija Sebastian Ankerias, punoo jälleen juoniaan, mutta tällä kertaa hänestä paljastuu myös inhimillisiä piirteitä. 

Taylorin vahvuus on kolean merenrantakaupungin tunnelman loihtiminen. Hyytävä, syksyinen merituuli kalisuttaa lukijankin luita. Englantilainen fantasiakirjailija Diana Wynne Jones osasi myös luoda vaikuttavia ja uskottavia fantasiamaailmoja, ja Taylor onkin tällä hetkellä vahvin ehdokas hänen manttelinperijäkseen. 

Lukujen alussa on kirjailijan itsensä piirtämiä kuvia. Ne esittävät pieniä yksityiskohtia, jotka viittaavat tapahtumiin ja luovat tunnelmaa. Taylorin mustavalkoiset piirrokset ovat yksinkertaisuudessaan hyvin kauniita. 

Mermeduusassa tavataan aiemmista kirjoista tuttu joukkio kaupungin persoonallisia asukkaita. Tietoviisas, mutta hieman vetäytyvä tohtori Thalassi sekä höpsähtänyt, mutta hyväntahtoinen rouva Fossiili ovat arkkihahmoja, jotka ovat tuttuja brittidraamoista ja -komedioista. Paras uusi tuttavuus on Pörrö-Mikki, äänimies, joka ei sano sanaakaan koko teoksessa. Myös Erwin-kissa on tavanomaista vähäpuheisempi yskänsä vuoksi. 

Mermeduusa ei kuitenkaan ole aivan yhtä vetävä kuin sarjan aiemmat osat. Erityisen mieleenpainuvia olivat avausteos Malamanteri (2019) sekä villiintyneestä jättiläisrobotista kertova Festergrimm (2022), joissa molemmissa oli voimakas arvoituksellisuuden tuntu. Mermeduusasta saa vaikutelman, että se yrittää epätoivoisesti nivoa kaikki aiemmat tarinat saman sateenvarjon alle, ja menneitä seikkailuja muistellaan liikaa. Kaksi kolmasosaa kirjasta kuluu haahuillen, koska kirjailija ei saa istutettua henkilöilleen selkeää päämäärää. Sitten kun punainen lanka löytyy, teksti alkaa jälleen luistaa ja ja Taylor näyttää kyntensä kirjoittajana. 

Herbie ja Orvokki joutuvat seikkailuretkelle Aaverannan alla sijaitsevaan tunnelilabyrinttiin ja kohtaavat ihmisten mielikuvitusta ravinnokseen käyttävän Mermeduusan. Kunkin päähenkilön menneisyys ja kohtalo ovat erikoisempia kuin alun perin osasi aavistaakaan. 

Henkilökohtainen arvaukseni on, että Taylor on kirjoittanut ensin yhden kirjan, mutta sitten joku – kustantaja tai agentti – on pyytänyt häntä kirjoittamaan kokonaisen kirjasarjan. Kulttuuritoimituksen haastattelussa (29.03.2023) Taylor kertoi pohtineensa etukäteen, että voisi kirjoittaa viiden kirjan sarjan. Ehkäpä hän jakoi valmiin teoksensa puoliksi, kirjoitti kolme väliin, ja keksi viimeiseen teokseen uuden alun. 

Taylor on kertonut aloittavansa uuden fantasiakirjasarjan Aaveranta-sarjan jälkeen, ja Mermeduusasta syntyy vaikutelma, että kirjailijan ajatukset ovat olleet jo tulevassa teossarjassa. Väkinäisesti väännetystä alkupuolesta jää lukijalle tyhjästä nyhjäisty olo. Onneksi kirjan vauhdikas loppupuoli jouduttaa tahmeaa alkua. 

Suomalaislapset vuosisadan alun New Yorkissa 

Tapani Bagge on monialainen sanataiteen konkari. Hän on kirjoittanut useita dekkareita ja hyödyntää tätä tietotaitoa vuonna 2020 alkaneessa Apassit-kirjasarjassa. Apassit ovat lapsijoukko, joka ratkoo yliluonnolliselta haiskahtavia rikoksia noin vuoden 1910 tiimoilla. Sarjan aloittaneessa Aavehevosen arvoitus -kirjassa seikkailtiin Helsingissä, Manhattanin lentävässä aaveessa vieraillaan Yhdysvalloissa. 

Sarjan ideaan kuuluu, että tarinoissa sivutaan todellisia paikkoja ja henkilöitä, ja seikkailemisen oheen ujutetaan tietoiskuja historiasta. Tarinassa esiintyvän Nurmi Buildingin esikuvana on New Yorkissa sijaitseva Silitysrautatalo-pilvenpiirtäjä (Flatiron Building). Nurmi Buildingissa asuu erikoisia tyyppejä, kuten serbialais-yhdysvaltalainen keksijä Nikola Tesla. 

Tarinassa sivutaan Baggen monipuoliselta uralta tuttuja aiheita, kuten pulp-tarinoiden kirjoittamista. Toisen todellisen henkilön Frank Munseyn pulp-lehtien toimitus on sijoitettu Nurmi Buildingiin, ja siellä työskentelee myös yhden Apassin eno. 

Miehenkokoinen jättiläislepakko New Yorkin yllä on silmänisku Bob Kanen ja Bill Fingerin Batman-sarjakuvalle, joka alkoi ilmestyä 28 vuotta kirjan tapahtumien jälkeen. Manhattanin lentävä aave -teoksessa ei kuitenkaan ratkota lentävän aaveen arvoitusta, vaikka nimi niin antaa ymmärtää, vaan Apassit ovat Mustien kissojen salaseuran tassunjäljillä. Apassit ovat ihmetelleet kummallisia, rikospaikoille ilmestyviä kissankuvia jo pitkään. 

Lapsilukijan kommentti: ”Me ollaan jo täällä asti, eikä vieläkään ole tapahtunut mitään!” 

Vaikka Manhattanin lentävä aave -teoksen idea on vauhdikas, itse tarina sekä rikoksen tutkinta etenevät verkkaan. Historialliset kuvaukset yltyvät välistä paasaukseksi eivätkä tuo kertomukseen mitään lisää. Teoksessa seikkaileva lapsikatraskin on niin laaja, ettei kukaan erotu joukosta. Vaikka jokaiselle on istutettu omintakeisia luonteenpiirteitä, ominaisuuksia ja puhetapoja, ei heistä yksikään ole mikään persoonallisuus. Kirjan päätyttyä henkilöt eivät jää lukijan mieleen. 

Tarinassa kuljetaan Nurmi Buildingin kerroksesta toiseen ja kohdataan sen omituisia asukkaita. Yleensä lukujen sisältö keskittyy aivan muuhun kuin mysteerin ratkaisemiseen, mikä tietysti on osittain tarkoituskin. Liki jokaisen luvun loppuun on kyhätty pienoinen cliffhanger, mutta muutoin tekstissä on tuntu, että se kiertää itse aihetta. Rikos lähtee selviämään vasta aivan kirjan lopussa. 

Lapsilukijan kommentti: ”Me ollaan jo täällä asti, eikä vieläkään ole tapahtunut mitään!” 

Itse jäin kaipaamaan enemmän New Yorkin katujen kuhinan kuvausta ja sitä, että lapset olisivat löytäneet ja hämmästelleet eroja matalan, puutaloista koostuvan Helsingin ja korkeaksi kasvaneen, kivisen New Yorkin välillä. 

Vaikka Apassit-kirjoissa ei liiemmin tavoitella ajan tunnelmaa, ne ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi historialle uskollisia. En silti usko, että kukaan olisi heittänyt hissipojalle kymmenen dollarin tippiä, sillä tuohon aikaan hissin ammattiasentajakaan ei tienannut kuin viisi dollaria päivässä. Panin ensimmäisen tipin painovirhepaholaisen syyksi ja ajattelin kirjailijan tarkoittaneen kymmentä centiä, mutta kun dollaritippi toistuu useita kertoja, aloin tuumia, että kirjalla taitaa olla tässä jokin palkka-agenda. Voisiko se kuulua vaikka näin: ”reilummat palkat matalapalkka-aloille”?  

Carlos da Cruzin värikästä ja ilmeikästä kuvitusta käytetään runsaasti kirjan jokaisella sivulla, kuten monissa nykylasten- ja nuortenkirjoissa on tapana. 

Supisuomalaisuutta ja mangavaikutteita 

Lapsilukijan kommentti: ”Toi on niinku Inuyasha ja toi on Kagome.” 

Miila Westinin  Myyttiset-sarjakuvakirjan toisen osan päähenkilöt Eevi ja Otso tuovat mieleen Rumiko Takahashin Inuyasha-mangasarjan (2005–2010) henkilöt, nimihahmon ja Kagomen. Aivan kuten Kagomekin, Eevi on tahtomattaan joutunut uuteen, outoon maailmaan, jonka kummalliset asukkaat ovat joko ystävällisiä tai vihamielisiä. Kieltämättä maahinen nimeltä Otso muistuttaa sekä ulkonäöltään että mystisellä, hieman töksähtävällä käytöksellään Inuyashaa. Aiemman Myyttiset-kirjan Loputon talvi (2023) eräästä otuksesta lapsilukijan mieleen tuli Hayao Miyazakin Totoro-hahmo. 

Mielleyhtymät eivät välttämättä ole pahasta. Westinin taiteessa on vivahdus mangaa, vaikka sekä tarinassa että kuvituksessa pysytelläänkin tiukasti suomalaisessa maisemassa. 

Myyttiset-sarjan lastensarjakuvat perustuvat itämerensuomalaisiin myytteihin, ja joukossa seikkailee Kalevalasta tuttuja hahmoja, mutta ei kalevalaiseen tyyliin. Esimerkiksi Louhi ei ole Pohjolan emäntä vaan Tuonelan matriarkka. Teoksen lopussa hahmojen taustaa avataan ja vinkataan useita tietokirjoja, joihin lukija voi tutustua janotessaan lisätietoa. 

Myyttiset-sarjakuva käsittelee muun muassa ympäristönsuojelua, ja metsissä asuvat pörröiset satuolennot ovat oiva keino ihmisten ja luonnon välisen konfliktin esittämiseen. Miyazaki on käyttänyt samaa keinoa useissa elokuvissaan. 

Westinin taide on paikoin todella kaunista ja pikkutarkkaa, ja isot pysäytyskuvat ovat vaikuttavia. Hyvä kuvakerronta rytmittää tarinaa, mutta se kaipaisi terävämpää jännitettä, ja arvoitukset esitetään ja avataan laiskasti. Tarina ei yllätä, ja siitä puuttuu ihmeen tuntu. Esimerkiksi aiemmin mainittu Thomas Taylor on taitava loihtimaan ihmeen tuntua tuiki tavalliseen rantakaupunkiin. Myyttisissä on myös samaa vikaa kuin Baggen Apassit-kirjasarjassa: tarinassa jäädään joskus selittämään yksityiskohtia turhankin syvällisesti. Tätä toki tapahtuu myös Inuyashassa ja monessa muussa fantasiasarjassa. 

Lapsilukijan kommentti: ”Miksi päähenkilö ei ole voimakas? Sivuhenkilöt ovat voimakkaita ja ne auttavat päähenkilöä. Miksi päähenkilö ei voi auttaa itseään?” 

Kun päähenkilö ei ole tarinan toimija vaan uhri, joka on alituiseen toisten pelastettavana, lukijalle syntyy vaikutelma, että Eevi on kaikesta sivullinen. Tuntuu, että itse tarina tapahtuu jossain toisaalla. Eevi on kyllä tarinassa osittain myös toimija, mutta ei siinä määrin, että häntä voisi pitää samastuttavana sankarina. Hän on enemmän ihmettelijä, jonka kautta fantasiamaailmaa avataan lukijalle. Toivottavasti Eevi ryhdistäytyy sarjan seuraavassa osassa, jossa jälkisanojen vihjailujen perusteella matkataan yliseen maailmaan, Lintukotoon.