Keskelle tietä yllättäen ilmaantunut penis aloittaa mosambikilaiskirjalilja Mia Couton huikean tarinan pienen afrikkalaiskylän salaperäisistä katoamisista. Rauhanturvaaja toisensa perään häviää kuin savuna ilmaan jättäen todisteeksi vain yksinäisen sukuelimensä. Flamingon viimeinen lento lähtee liikkeelle burleskista kohotakseen traagisen kautta aina humanistisiin ulottuvuuksiin asti.

Kadonneitten miesten mysteeriä saapuu tutkimaan YK:n erikoisasiantuntija, jonka selvitystyö törmää kylän asukkaiden merkillisiin ominaisuuksiin sekä paikallisen virkakoneiston sumeaan logiikkaan. Viranomaisten ja kyläläisten välisen suhteen kautta Couto kuvaa sitä poliittista tilannetta, joka vaivaa suurinta osaa afrikkalaisista valtioista. Oman kansan parista noussut entinen sosialistikapinallinen, Tizangaran hallintojohtaja, ei juurikaan eroa aiemmista siirtomaaherroista. Hänen kauttaan Couto karnevalisoi riiston ja narsismin siivittämän vallankäytön mekanismit.

Couto aloitti kirjailijanuransa aikoinaan lyyrikkona, minkä vaikutukset tuntuvat myös tässä hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa kerronnassa. Omaperäinen huumori vie tarinaa vauhdilla eteenpäin yllättävien metaforien, sananlaskujen ja myyttien muodossa. Ilahduttavan usein kerronta pysähtyy myös kauniiden kiteytysten äärelle: ”Mutta maa on elävä olento: se tarvitsee perhettä, sitä ihmisten keskinäistä kudelmaa, jota kutsutaan hellyydeksi.”

Varsinainen elämänfilosofian keskus ja muisti on tarinaa kertovan kyläläisen isä, Tizangarasta aikoinaan lähtenyt toisinajattelija. Hänen sekä kylän poppamiehen puheissa kiteytyvät siirtomaavallan aikaisen idealismin ja sittemmin seuranneen todellisuuden välinen ristiriita. Samalla he muodostavat yhä heikommaksi käyvän yhteyden ahneen nykypäivän ja esi-isien viisauden välille.

Couton maaginen realismi onnistuu kaikessa irrationaalisuudessaan tavoittamaan heitteille jääneiden kyläläisten todellisuuden. Lopulta syyllisiä ei ole, on vain liian paljon ihmisiä, jotka eivät osaa rakastaa maataan ja kunnioittaa sen kansalaisia. Mosambikille käykin Couton käsittelyssä huonosti. Se häviää maailmankartalta tullakseen parempien aikojen koittaessa ”valtioksi, jossa isketään maahan unelmoitu lippu”.

Couto ei kuitenkaan jätä lukijaansa yksin, sillä teoksen totuudellisuus pitää sisällään myös toivon kipinän. Ihmisten välinen yhteys on mahdollista vielä maailman laidallakin tai ehkä juuri siellä.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa