Mosambikilaisen Mia Couton Plumeriaveranta on merkillinen kirja. Afrikan värit syöksyvät lukijaa vastaan hengästyttävänä virtana, realismi ja fantasia yhdistyvät kudelmaksi, josta ei osaa erottaa totuutta ja valhetta. Romaani hätkähdyttää ja pakottaa katsomaan maailmaa toisella tavalla. Se haastaa lukijan eräänlaiseen kuurupiiloon: luulitko tietäväsi, mitä on Afrikka? Luulitko tietäväsi, mitä on todellisuus? Kaukana siitä. Mosambik – saati sitten elämä – ei noudata ennustuksia.

Mia Couto (s. 1955) aloitti uransa lyyrikkona, myöhemmin hän on kirjoittanut lukuisia novellikokoelmia ja romaaneja. Couton tyylilaji on maaginen realismi. Hän syntyi Portugalin siirtomaavallan aikana Mosambikissa, jonne hänen portugalilaiset vanhempansa olivat muuttaneet. Couton lapsuuteen kuului kaksi kulttuuria. Niiden vuoropuhelu näkyy romaanissa, mutta kirjailijan näkökulma on selkeästi afrikkalainen.

Romaanin alkuasetelma on täysin absurdi. Kertoja, kuollut Ermelindo Mucanga, on haudattu väärään paikkaan, siirtomaavallan aikaisen vankilalinnoituksen verannan viereen plumeriapuun juurelle. Miinakenttien ympäröimä ja muiden ihmisten unohtama linnoitus on nykyään vanhainkoti. Vanhukset elävät sotavuosien muistoissa.

Tulevaisuutta ennustava muurahaiskäpy neuvoo Mucangaa palaamaan takaisin elävien joukkoon, jotta tämä voisi kuolla uudelleen ja tulla haudatuksi oikeaan paikkaan. Muurahaiskäpy kehottaa Mucangaa asettumaan poliisikomisario Izidine Naitaan, jonka on määrä tulla pääkaupungista tutkimaan vanhainkodin vihatun johtajan murhaa. Muurahaiskäpy ennustaa, että komisario kuolee kuuden päivän kuluttua.

Romaanin kertojaratkaisu on hämmentävä: Mucangan henki asettuu poliisiin muttei kuitenkaan sulaudu yhdeksi hänen kanssaan. ”Hänen” ja ”minän” välille syntyy aika ajoin omituinen, toisinaan häiritsevä – vaikkakin varmasti tarkoituksellinen – kontrasti, kun Mucanga selostaa poliisin tunteita ja toimia ulkopuolisena mutta on silti hänessä kiinni.

Harhaanjohtava totuus

Tapahtumaketjujen salaperäisyys ja irrationaalisuus ovat tuttuja Couton aiemmin suomennetusta romaanista Flamingon viimeinen lento (Like 2001). Mahdoton toteutuu tarkoin järjestyneessä maailmassa. Selittämättömät tapahtumat eivät hämmästytä alkuperäisväestöä, niiden kummastelijat eivät tunne kulttuuria.

Komisario Naitan tehtävä vaikuttaa toivottomalta. Naita on kyllä afrikkalainen, mutta nuori ja eurooppalaistunut, tuloskeskeinen ja yksioikoinen. Hänen suhteessaan vanhainkodin asukkaisiin näkyy koko siirtomaa-ajan dynamiikka. Valta on komisariolla vain nimellisesti, se ei ole oikeutettua eikä edes todellista. Siksi hänelle on lupa nauraa.

Totuuden olemuksen selvittäminen nousee romaanissa keskeiseksi teemaksi. Izidine Naita haluaa vain totuuden, ei muuta. Hän kuulustelee vanhainkodin asukkaita yksi kerrallaan, ja jokainen heistä tunnustaa murhan. Alussa Naita keskittyy tunnollisen poliisimiehen tapaan faktoihin ja menee päästään pyörälle, kun kertomukset ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Vähitellen hän alkaa ymmärtää, ettei totuudella ole täällä absoluuttista arvoa. Valhetta ei ole olemassakaan; kyse on siitä, millaisina asiat koetaan ja muistetaan.

Tunnustusten tekeminen on vanhainkodin asukkaiden ainoa keino saada Naita kuuntelemaan ja kiinnostumaan, purkamaan ennakkoluulonsa ja astumaan myyttien maailmaan. Komisarion tavoin myös lukija joutuu riisumaan odotuksensa. Kysymys siitä, kuka todellisuudessa murhasi vanhainkodin johtajan, väistyy taka-alalle ja menettää merkityksensä.

”Etsimäsi syyllinen, Izidine hyvä, ei ole ihminen vaan sota”, aloittaa sairaanhoitaja Marta kirjeensä komisariolle. Kyse ei olekaan pelkästään johtajan konkreettisesta murhasta vaan koko Mosambikin kansan symbolisesta murhasta. Pohjimmiltaan Plumeriaveranta onkin Mosambikin historian kuvaus, tarina siitä, miten kansaa ja kulttuuria yritettiin väkisin taivuttaa eurooppalaiseksi Portugalin siirtomaavallan aikana. Sota ei ole vieläkään ohi, sillä se elää ihmisten mielissä. Se on kuin ihon alle isketty, näennäisesti unohdettu neula, joka tunkeutuu väkisin takaisin pinnalle. Kaikki kiertää kehää; ei ole sellaista puheenaihetta, josta voisi keskustella sodan varjon häilymättä taustalla.

Maalailevaa kerrontaa

Afrikkalainen todellisuus avautuu länsimaiselle lukijalle, kun johdattelija on tarpeeksi lempeä. Unenomainen logiikka alkaa vähitellen tuntua luonnolliselta, juonen irrationaaliset piirteet asiaan kuuluvilta. Mosambikilainen myyttien ja kansanperinteiden todellisuus piirtyy tarkemmin esiin, kun sitä ei yritetäkään kuvata piiruntarkasti. Lukijan tehtäväksi jää ymmärtää katsoa sanojen taakse.

Suomentaja Sanna Pernu on tavoittanut loistavasti Couton moniulotteisen kielen ja aforistisen tyylin. Romaanin alussa kuvaus on tarkoituksellisen rikkonaista ja lyhytsanaisen toteavaa; kielen runollisuus syntyy romaanin kuluessa huomaamatta, kuin liukumalla. Karkea kieli jää vähitellen pois, kun minäkertoja Mucanga oppii tuntemaan ja arvostamaan maailmaa ja samalla itseään. Toisinaan suorasanainen kerronta pysähtyy kiteytyksiin ja uusiin kielikuviin: ”Mitä muuta vanhuus on kuin sitä, että kuolema tekee työharjoittelua meidän ruumiissamme?” Raikkaat sananvalinnat tuovat elämän väistämättömiä asioita lähemmäs ihmistä. Huumori on samaan aikaan vakavaa ja rohkeasti rinnastavaa.

Verannalla seisojan takana on tuttuus ja turvallisuus, edessä maailman äärettömyys.
Romaanin alussa Couto lainaa portugalilaista esseisti Eduardo Lourencoa: ”Mosambik: tuo Intian valtamerelle avautuva suunnaton veranta…”

Jaa artikkeli: