Se jokin Kuule härkäpapusi rapisevan

Omalakisten mikrokosmosten luominen on Mika Rätön erikoistaito. Kuusumun profeetan ja Samurai Rauni Reposaarelaisen (Moderni kanuuna, 2016) tavoin Se jokin Kuule härkäpapusi rapisevan (Teos, 2018) luo maailman, johon upotaan ilman taustoitusta. Kertomus leikkaa vuorisaarelle, joka ”työntyi valtameren viherjäisistä aalloista kuin Galeidoksen punagraniittifallos” (s.13), paikkaan, joka on Eedenin ja Olympoksen hybris sekä puutarha ja ekokatastrofi samassa lauseessa.

Kertomus leikkaa paikkaan, joka on Eedenin ja Olympoksen hybris sekä puutarha ja ekokatastrofi samassa lauseessa.

Saint Demokratiuzzon saaren asukkailla on ongelma: demokratia ei toimi. Voimakkaasti hierarkkinen puutarhaoppilaitokseen keskitetty hallinto on ottanut ohjenuorakseen salatieteet ja esoteeriset rituaalit, mikä saa hätääntyneet työläiset selvittämään henkensä kaupalla vuorisaaren unohduksiin painuneita ja tornihuoneiden kiellettyihin asiakirjoihin kätkettyjä salaisuuksia. Lisäksi ihmisiä on alkanut kadota.

Saaren työväenluokan ahdinko ajaa oppilaitoksen maaorjuutetun tarhurin Herman Aleksandria Konstanttiuksen luvattomalle seikkailulle tiukasti vartioituun arkistotorniin, jossa hän saa palkaksi urheudestaan huolella vaiettuja tietoja saarivaltion synnystä ja siellä syttyneestä paperisodasta, mojovan iskun teoksesta Saint Demokratiuzzon hengenarkkitehtuurin salattu historia sekä turpaansa arkistovastaavalta. Duunareiden toisen leirin muodostavat kolme outsider-taiteilijaa:
” – Ta daa! Marja-Liisa Skumbba läväytti pitkät hämähäkinraajansa flamencotanssijan alkuasentoon, jonka oli juuri oppinut työväenopiston alkeiskurssilla. – Sinä olet aina niin luova, nukentekijä Paco de Lucia huokasi kateellisena. – Mitä vielä, ihan perusjuttuja, Marja-Liisa mumisi pyyheliinaturbaaninsa kätköistä kylpyläkäytävän huoltokärryn luona. – Vaikka minulla tosin saattaa olla synestesia, tai joku, näen nimittäin juttuja väreistä, sitä on kuulemma neroilla, mutta kansalaisopiston opettajatarhan minä vain, enkä edes maisteri.”(s. 41-42).

Marja-Liisa, Lucia ja Teresa selvittävät kadonneiden kohtaloa soluttautumalla miesten kylpylään, jonka höyrysaunojen ja hierontahuoneiden pimeistä nurkista käteen jää kourallinen intiimejä merimiesjuttuja sekä juoru, jonka mukaan saarella kuljeksii muuan Se jokin, hän, joka tietää ihan kaiken. Kyseessä on tavallansa eheä satiiri, jonka avaimet kyllä toimivat, mutta vaivaannun siitä, miltä ne näyttävät: varhaiskeski-ikäiset taiteilijaidentiteetiltään huterat sekä henkisessä elämässään vaatimattomat ja pikkusieluiset seikkailijat ärsyttävät, koska tunnistan viiteryhmän, jonka käsittely vähättelevällä otteella tuntuu tarpeettomalta. Toisaalta kokemukseni tähdentää satiirin ansioita.

Teoksessa on koko ajan karnevaali, jossa ei ole erityisen hauskaa, itseasiassa päinvastoin.

Lisäksi kolmikko kirjoittaa antisankarittarille sivuja kirjallisuuteen, mikä on loistavaa, vieläpä teoksessa, jossa yhteiskuntakritiikki osuu täsmällisesti vallankahvaa vetelevän veljeskunnan ominaisuuksiin. Samaan aikaan toisaalla tarinaa kuljettelevat lemmenseikkailijat keittäjätär Katariina Gön Kukkenheim, jonka hiukset sivumennen sanoen ulottuvat nilkkoihin saakka, ja luostarilaitoksen vaihto-opiskelija, pukeutumista välttelevä veli Cus-Cus Wallenheimi. Huono-onnisten ja uutterien etsivien tiet kietoutuvat kertomuksen edetessä yksiin ja toinen toistaan hyypiömäisemmät kansalaiset liittyvät tiimellyksen, joka huipentuu vuoren uumenissa maailmanlopun kulttirituaaliin.

Lauseen tasolla ennalta-arvaamaton ja runsas kerronta rönsyää kuin härkäpavunverso:
”Mutta jokin saarella oli toisin. Mikä, sitä saarelaiset eivät itsekään osaneet sanoa, lukuunottamatta niitä muutamaa, jotka osasivat, mutta eivät sanoneet. Sillä kuten vuorisaarelainen sananlasku sanoo: ”Mieti tarkkaan kenelle aarrekarttasi näytät, koska paikkoja auringossa on rajallinen määrä.” Ja niin olivat asiat Sant Demokratiuzzon vuorisaarella, että: Taivaalle oli syttynyt kirkas tähti.” (s.14)

Kertojan äkkiväärä sanailu sopii mainiosti yksiin kertomuksen burleskin luonteen kanssa. Puheenparren papupadan, runsaan ja kummallisen henkilögallerian, himojen purskahtelevien ulostulojen sekä tappelun ryskeen maustama antisankaritarina muistuttaa Rätön samuraielokuvasta. Molemmissa teoksissa on koko ajan karnevaalit, joissa ei ole erityisen hauskaa, itseasiassa päinvastoin.

Ristivetoa ja ryönää

Rätön taiteellisen työn yksi ulottuvuus vaikuttaa olevan hämmennyksen aiheuttaminen ja teoksissaan hän näyttäytyy vinoon ja viinaan menevän kökköhuumorin ystävänä ja mestarina. Se jokin asettuu perinteen jatkoksi.  En ole varma, onko tämä hauskaa ja mikä on hauskaa, onko tämä satiiria seksistisistä, pikkutuhmista vitseistä vai pikkutuhma vitsi. En naura kummallekaan, enkä ymmärrä vitsiä. Romaani muistuttaa isojen poikien huumorikappaletta, joka kestää monta tuntia. Tökkimällä taidekäsityksiä, tekemällä hybriksiä, käyttämällä tyylilajeja epäjohdonmukaisella tavalla teos onkin lukijan rajojen paljastuskone.

En ole varma, onko tämä satiiria seksistisistä, pikkutuhmista vitseistä vai pikkutuhma vitsi.

Se jokin kiristää Rätön teoksiin liittyvää ristivetoisuutta. Lukukokemustani sekoittaa pahasti vastikään näkemäni Rauni Reposaarelainen, jonka myötä olin jo valmiiksi hämmentynyt. Paitsi että elokuvan aloittaminen raiskauskohtauksella on ohjaajalta käsittämättömän outo valinta, Reposaarelaisen naishahmojen ensisijaiseksi tehtäväksi muotoutuu ulottuvuuksien luominen mieshahmoille. Onko kysymys vilpittömästä tohelomaisuudesta vai teoksen mittaisesta kommentista, jossa tehdään näkyväksi naisroolien tyypillinen yksiulotteisuus ja välinearvo miesten veijarimaisissa seikkailukertomuksissa? Nyt täällä härkäpapujen katveessa olen jälleen ambivalenssin äärellä.

Ehkä lukiessa kokemani kärsimys laimeasta ja pitkäpiimäisestä penishuumorista on sisäänkirjoitettu teoksen tarjoilemaan elämykseen. Tarkoituksella aiheutetun epämukavuuden puolelle teoksen asemoi myös kertojan mutkikas lause, henkilöhahmojen dialekti ja köykäisesti kulkeva dialogi, joiden yhdistelmän raskaus tipauttaa toistamiseen kyydistä, jossa jo syy-seuraussuhteista vapaan sisällön vuoksi on työlästä pysyä. Tekijän intentioista riippumatta juuri kieli ja kertomuksen nyrjähtäneen kosmoksen säännönmukaisuus luovat kokonaisuuden, jonka aikaansaama hämmennys on jo itseisarvo.