Niittyvilla - Pattaya all night long

Turkulaisen runoliikkeen kukoistuskaudella esiin nousseen Mika Terhon uusi romaani jatkaa samalla tunnustuksellisella tajunnanvirtatyylillä kuin Terhon aiemmatkin proosateokset. Varsinkin 90-luvun kuvista (2000) tuttu beat-henkinen vyörytys on pääosassa myös teoksessa Niittyvilla – Pattaya all night long, jossa tulevat käsitellyiksi niin Terhon omat ammatilliset ja seksuaaliset turhaumat kuin elämä Forssassa kehitysvammaisten hoitajana. Kirja on kuitenkin vedetty pois myynnistä eikä se ole tällä hetkellä saatavana. Tästä myöhemmin.

Niittyvilla – Pattayassa on ainakin kolme teemaa, joita Terho pyörittelee. Päällimmäisenä ovat hänen ammatilliset ja seksuaaliset turhautumansa, joita hän käsittelee hyvin suorasukaisesti. Hän ei peittele Pattayalle ja Pietariin suuntautuneita seksilomiaan, joilla hän saa haluamaansa romantiikkaa päinvastoin kuin Suomessa, jossa naiset ovat aina suhtautuneet häneen nihkeästi. Näissä kohdissa Terho tulee usein lähelle niin sanotun laasaslaisen miesliikkeen äänenpainoja, mutta en tiedä, hyväksyisikö Terho itse tällaista määritelmää. Joka tapauksessa kohtaukset, joissa Terho päivittelee ylpeiden ja nokkavien suomalaisten naisten kohtelua, muistuttavat hyvin paljon miesliikkeen klassikkoa, Timo Hännikäisen teosta Ilman. Kummatkin pyrkivät osoittamaan, että naisia kiinnostavat enää vain tietynlaiset miehet. Terhon kuvauksessakin niin sanotut parisuhdemarkkinat toimivat täysin (feministi)naisten ehdoilla – eikä Terhon kaltainen mies niillä pärjää.

Terho itse väittää, ettei ole sovinisti eikä feministi, vaan hän on valtataistelujen yläpuolella.

Terhon kuvaus jännittyy paradoksaalisesti aidon rakkauden kaipuun ja maksullisen seksin hyväksymisen välillä, mutta välillä tuntuu myös, että Terho huijaa itseään ja kuvittelee maksullisen seksin olevan aito kiintymyksen osoitus.

Ammatillinen turhautuminen taas liittyy Terhon omaan kirjailijanuraan. Hän on samaan aikaan ylpeä ja masentunut siitä, että hän on koko yli 20-vuotisen uransa aikana ollut marginaalissa. Hänen kustantajansa ovat suurelta osin olleet pieniä ja näkymättömiä, ja kirjakauppamyynti on varmasti ollut vaatimatonta. Terho kuvaa myös kollegoidensa nyreää suhtautumista häneen. Mikään ei kelpaa. Häntä ei hyväksytty joukkoon silloin, kun hän juopotteli, mutta häntä ei hyväksytä joukkoon raittiinakaan. Kriitikot ja kirjallisuudentutkijat nälvivät hänen teoksiaan, ja Terho myös kuvittelee, millaisen vastaanoton hänen uusin teoksensa tulee saamaan. Kohtauksessa teokselle on irvimässä myös tuomari, mikä tuo kuvaukseen kafkalaista tunnelmaa. Välillä vaikuttaa siltä, että minkäänlainen kehu ei Terholle kelpaisi.

Terho kuvaa omia kateudentunteitaan piinallisenkin rehellisesti. Ohimennen näkemästään Jyrki Pellisestä hän kirjoittaa: ”Jyrki Pellisellä tuskin on tällaisia huolia ja haaveita. Hän tulee ja panee, kuten runoilijan ja miehen tuleekin. Miksen voi kirjoittaa hienovaraisesti ’On kesä taas ajaa Vatanen’ kuten Pellinen tekee. Miksi olen karkea, vaikka luulisi jo olevan kokemusta arjen karuudesta ilman, että tarvitsee lisätä siihen alkeellisia tölväisyjään.”

Paikoitellen Terhon kuvaus esimerkiksi kirjallisuudentutkijoista ja -opiskelijoista on aika stereotyyppinen ja karikatyyrimäinen: ”Olisi paljon hauskempaa rupatella diskurssianalyysista ja hörppiä lattea. Ehkä vähän kuoharia ja uskaliasta pettingiä hilpeän dosentin kanssa.” Epäselväksi jää, kuinka tosissaan Terho on näiden kuvausten kanssa. Teoksessa on myös irvokas kuvaus fantasiasta, jossa viisi Suomen kauneinta naiskirjailijaa hakee Terhon orgioihin, kun tämä oli sellaisesta aiemmassa teoksessaan kirjoittanut.

Terho itse väittää, ettei ole sovinisti eikä feministi, vaan hän on valtataistelujen yläpuolella. ”Palvova katseeni (ei) koskaan ole arvostelevaa, arvottavaa, pisteyttävää tai alistavaa, vaan kertoo ainoastaan ihailusta, kaipuusta yhteiseen iloon, rakastelun jälkeiseen raukeuteen, ihojen yhteisymmärrykseen ja rauhaan”, hän kirjoittaa. Jostain syystä tällainen valtataistelujen yläpuolelle asettuminen tuottaa kuitenkin seksistisiä kuvauksia.

Kustantaja ei ollut omien sanojensa mukaan tiennyt, että Terho käyttää kehitysvammaisista heidän oikeita nimiään.

Huonommin kirjoitettuina Terhon raivoamiset, valitukset ja fantasiat olisivat tympeitä, mutta onneksi vuolaana tajunnanvirtana vyöryvä tyyli pitää lukijan kiinnostuneena. Terho osaa kiihdyttää ja hidastaa kerrontaansa, hän käyttää toistoa ja muita tyylikeinoja taiten, aiheet vaihtuvat saman lauseenkin sisällä nopeasti, mutta kuitenkin niin että teosta ei tee mieli syyttää hortoilusta. Toisaalta on varmasti mahdollista lähestyä kirjan minäkertoja Mika Terhoa enemmänkin keinotekoisena konstruktiona kuin todella rehellisenä omakuvana (onko Terho todellakin näin hyljeksitty kollegoidensa keskuudessa?), mutta ehkä nämä eivät myöskään kumoa toisiaan.

Kolmantena tasona teoksessa kulkee kuvaus Terhon työstä forssalaisessa kehitysvammaisten asuntolassa. Hoidokkiensa edessä Terho antautuu ja innostuu puhumaan aitoudesta ja rehellisyydestä, jota hän ei ole löytänyt muualta kuin Pattayan prostitutioitujen keskuudesta. Lopussa hoidokit pääsevät myös sarkastisesti kommentoimaan Terhon tekstiä ja naureskelemaan tämän epäonnistumisille ja estoille. Teoksessa on mukana siis aimo annos itseironiaa, joka estää sitä luisumasta epämiellyttävän puolelle.

Kehitysvammaisia kuvatessaan Terho äityy myös hauskoihin fantasioihin asukkien omalaatuisista tempauksista. Yhdessä tarinassa yksi asukeista käy ostamassa markkinoilta niin upean takin, että rokkarit ympäri maailmaa haluavat ostaa sen häneltä, mutta asukas ei siitä luovu, toisessa tarinassa lähdetään ilmalaivalla kiertämään Suomea ja esiintymään Helsingissä nimellä Forssan Tukka ja Töyhtö.

Kohtaukset kehitysvammaisten kanssa saivat kuitenkin Terhon ja hänen kustantajansa Enostonen vaikeuksiin. Kustantaja veti teoksen myynnistä viime vuoden kesällä, kun paljastui, että Terho oli rikkonut vaitiolovelvollisuutta, joka hänellä ammattinsa puolesta on. Kustantaja ei ollut omien sanojensa mukaan tiennyt, että Terho käyttää kehitysvammaisista heidän oikeita nimiään. Niittyvilla on kuitenkin oikea Forssan kaupungin ylläpitämä tehostetun palveluasumisen yksikkö. Forssan kaupunki vei asian poliisille. Tietoa tutkinnan tilasta ei tällä hetkellä ole.

Kuvauksissa kehitysvammaisista ei Terhon kirjassa ole kuitenkaan mitään ilkeämielistä. Terho itse sanoi asian ollessa tuore, että hän halusi pikemminkin kunnioittaa hoidokkejaan. Heidän kuvauksensa onkin paljon lämpimämpää kuin Terhon kirjailijakollegoiden, mikä sopii teoksen yleiseen eetokseen siitä, miten kirjallinen maailma Suomessa on pieni ja kateuden täyttämä.

Niittyvillan hoidokit esiintyvät romaanissa pelkillä etunimillä. Käytännössä ainoastaan sukulaiset ja ehkä muut läheiset voisivat heidät romaanista tunnistaa. Terho olisi voinut helposti vaihtaa hoidokkiensa nimet sekä käyttää Niittyvillasta jotain tekaistua nimeä. Toisaalta se ei olisi sopinut hänen teokseensa, jossa hän kuvaa ennen kaikkea itseään raadollisesti ja paljaasti. Kaikki epäonnistumiset ja henkiset murtumat näkyvät. Jos hän itse on kirjassaan vereslihalla, miten olisi mahdollista, että hän käyttäisi muista keksittyjä nimiä? Kirjan sisäinen realismi ja rehellisyys vaativat, että Terho on loppuun asti rehellinen ja uskollinen todellisuudelle, mutta juuri tämä vaatimus on saattanut hänet vaikeuksiin eikä suuri yleisö ehkä voi koskaan lukea Niittyvilla – Pattaya all night long -teosta.

Kustantaja on tosin väläyttänyt mahdollisuutta, että teos julkaistaisiin uudestaan vaihdetuilla nimillä. Mutta olisiko se yhtä rehellinen ja raadollinen? Ehkä lukija ei huomaisi mitään.