Appelsiininsiemen

Mika Waltari oli 23-vuotias helsinkiläisnuorukainen, kun Appelsiininsiemen ilmestyi vuonna 1931. Hän oli suorittanut filosofian kandidaatin opinnot, mennyt avioon ja omaksunut ammattikirjailijan työmoraalin. Suuri illusioni-romaanin tuoma läpimurto oli tapahtunut kolme vuotta aiemmin, ja Waltari työskenteli aktiivisesti kirjoittaen lajityypeiltään ja aiheiltaan hyvin erilaisia kertomuksia.

Olavi Paavolaisen tavoin Waltari vaikutti kotimaisten runoilijoiden Tulenkantajat-ryhmässä, vaikka tuli varsinaisesti tunnetuksi prosaistina. Uransa alkutaipaleella Waltari julkaisi osan töistään pseudonyymeillä mutta enenevässä määrin omalla nimellään. Salanimien käytön on arvioitu johtuneen kirjailijan uran alun vaikeuksista saada kriitikoita puolelleen. Myös huomattava tuotteliaisuus kertonee Waltarin halusta kehittyä ja saada työlleen uskottavuutta ja arvostusta.

Samoin kuin Suuri illusioni Appelsiininsiemen sijoittuu urbaaniin Helsinkiin ja havainnoi erityisesti nuorten ihmisten mielenliikkeitä ja elämää valppaasti ja tarkasti. Romaanin keskiössä ovat professori, hänen vaimonsa ja heidän kaksi lastaan, aikuisuuden kynnyksellä oleva Irene ja häntä pari vuotta nuorempi Kai.

Akateemisen perheen elämää seurataan vuoden verran, ja uusia henkilöitäkin ilmaantuu. Irenen kosija, nuori ja kunnianhimoinen arkkitehti Ilmari, saa oman näkökulmansa kerronnassa, mikä rikastuttaa teosta. Eniten vuoden aikana tapahtuu Irenelle, mutta yhtä hyvin nuori kirjailija on onnistunut Reinhold-professorin eli farsan jo lähtökohdiltaan erilaisen, ikääntyneen miehen ajatusmaailman luomisessa.

Appelsiininsiemen on sukupolvikuvaus – henkilöiden identiteettiä, luonteenpiirteitä ja haluja nimittää heidän ikänsä. Tarinassa ei ole tyhjäkäyntiä: teemat hengittävät yhä tuoreessa ja elävässä, hereillä olevassa maailmassa. Ihmiskuvaus on hieman romanttista, usein vallitseva hetki on ympäristöesteettisesti läsnä myös tapahtumapaikassa. Henkilön tunteet saavat vastakaikunsa ympäristöstä, ja Waltarin vanhahtava, sävykäs kieli on omiaan korostamaan tarinan rakentuvia ja purkautuvia tunnelmia.

”Heidän tutustumisensa, – puhkeavien lehmusten tuoksu keväisessä Kaivopuistossa. Tuo muuten niin typerä ilta. Vaaleat tähdet. Irenen tulo hänen elämäänsä, se oli jollakin tavoin liittynyt aivan kuin musiikkiin, jazzrummun kumeaan vavahteluun, yli ruumiiden liukuvaan huumaukseen. Se oli aivan kuin pitkä, intohimoinen huuto, kasvojen pehmeät piirteet, ihon himmeä, lämmin hohto, tukan himerrys. Siinä oli vähän alkoholia, Helsingin yön kylmä huumaus, äänettömien autojen humistessa katuja pitkin, katulyhtyjen palaessa puolivaloisina ja keväisen kalpeina. Miten toukokuinen yötaivas hehkuikaan kylmää kalpeuttaan, miten ikkunaruudut kiilsivät lasinsineä!”

Ajoittain Waltarin kerronnan on kritisoitu olevan sentimentaalista, jopa melodramaattista. Appelsiininsiemen on silti vahva tyylinäyte ja vaikka kerronnan metaforisuus lisää sen laajuutta, sen ainutlaatuisuus korostuu arvioidessa teosta nyt. Helsingin konkreettisen menneisyyden kuvaus soljuu hyvin mukana – tuntuu luonnolliselta, kun kertoja huomauttaa graniittisen eduskuntatalon vapautuneen vihdonkin rakennustelineistään ja rakennusta voi katsoa valmiina.

Teoksen esteettisyydestä huolimatta sen tarjoama ihmiskuva ei ole sen positiivisempi kuin yleensäkään suomalaisessa kirjallisuudessa. Näennäinen sosiaalinen moraali ja tottumukset ohjaavat perheenjäsenten käyttäytymistä. Varsinkin Irenen ja Kain vilpittömiin, kertojan tuomitsematta esittämiin epäkypsiin ajatuksiin mahtuu vain oman elämän yksi hetki kerrallaan.

Irenessä kertoja näyttää, kuinka henkilön problemaattisuus voi koostua myös pinnallisista piirteistä: kepeästä itsekkyydestä ja tiedostavasta turhamaisuudesta. Perheen nuoret kehittyvätkin vasta teoksen lopun ratkaisuissa. Sympaattisen farsan mietteet ovat myös ajoittain järkyttäviä. Selvänäköisyyden paljaana hetkenä Reinhold huomaa etääntyneensä vaimostaan vuosien kuluessa ja pohtii vakavasti, tunteeko hän tuota naista oikeastaan enää lainkaan.

Siemenen ympäriltä

Teos alkaa keväästä 1930, jolloin itsenäistyminen oli merkittävin ja lähin kotimaan poliittinen muutos ja vuonna 1918 käyty kansalaissota vaikutti vielä voimakkaasti nationalistiseen ilmapiiriin. Oikeistoradikaalin Lapuan liikkeen viimeisen kesän tapahtumia Waltari kuvaa ilmiönä, jonka ruuti on kuivaa.

Sivuhenkilö autonkuljettaja Lehtinen on ainoa, joka sitoo liikkeen toiminnan teoksen tarinaan. Poliittiset aatteet pysyvät Appelsiininsiemenessä kaunokirjallisena taustaelementtinä mutta aiheuttavat jonkin verran jännitteisyyttä ja ristiriitoja.

Tarinassa vierailee ihmisiä eri yhteiskuntaluokista. Heille kaikille annetaan selväpiirteisyyttä ja sanottavaa. Esimerkiksi Kain ystävä Alén on erilaisen taustansa ja kirjallisuuskriittisten mielipiteidensä avulla syvenevä ja persoonallinen hahmo. Yleisemminkin Appelsiininsiemen on koskettava ja ansiokas yksityiskokemusten dokumentti.

Irenen ja Ilmarin suhde edustaa eniten sitä, millä teosta on markkinoitu nyt ja aikanaan – nuorten levottomuutta ja tunnetta. Nuorenparin ympärillä ovat kuitenkin molempien vanhemmat, ja Irenen isä ja äiti odottavat vuorotellen tytärtään kotiin öiseltä huvittelulta kaupungilla.

Ireneltä ja Kailta edellytetään myös muun perheen huomioimista, käyttäytymistä perheen jäseninä. Vanhempien asenteiden ja tunteiden esille tuonti on osuvaa ja syvää. Myös tapojen kuvaus – kuinka aiemmin on edetty rakkaudesta seurusteluun ja kihloihin – on osa Appelsiininsiemenen monipuolista ajankuvaa. Toisaalta mietityttää, ovatko nuoret oikeastaan muuttuneet miksikään.

Waltari ja Westö

Mika Waltarin tuotannossa Appelsiininsiemen on yhdeksäs kirja ja sijoittuu kauteen, jossa hänen suuret historialliset romaanit vasta odottavat aikaansa. Sitä pidettiin Waltarin askeleena kohti objektiivista kerrontaa läpimurtoteoksen minämuotoisen kerronnan jälkeen. Romaanin katsottiin syventävän urbaanin sukupolven teemaa, nuoren yltäkylläisen sukupolven instanssimaista ja perinteisiin sitoutumatonta elämäntapaa, jonka Waltari oli nostanut esiin läpimurtoteoksessaan Suuri illusioni.

1930-luvulla ilmestyivät myös Isästä poikaan, kolmesta pienoisromaanista koostuva Helsinki-aiheinen sukupolvitrilogia, sekä Surun ja Ilon kaupunki (1936). Ne ja Appelsiininsiemen on julkaistu Waltarin juhlavuoden kunniaksi uudelleen valokuvitettuna laitoksena. Appelsiininsiemenen valokuvaajia ovat muiden muassa Aarne Pietinen ja Harry Bergman.

Kjell Westön Missä kuljimme kerran (2006) kertoo yhdessä osistaan Appelsiininsiemenen aikaisesta Helsingistä. Teokset ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Waltarin kieli on luonnollisesti vanhempaa, siinä on kiertoilmauksia ja runsasta vertauskuvallisuutta. Westö kirjoittaa monimutkaisia ja pitkiä virkkeitä mutta on suora, mitä tulee merkityksiin.

Westön historiallisen teoksen henkilöt ovat vereviä, siinä missä Waltarin hahmot kirkastuvat sukupuolettomiksi ihmisyyden kuviksi. Ruotsinsuomalaisuus on molemmissa romaaneissa samankaltainen juonne, ihmisten ominaisuus, jota kumpikaan kirjailija ei ole nostanut esille kulttuuri- tai kielikysymyksenä.